Normaaliin elämän virtaan

No, se mun terkkarille antama lahja oli ilmeisesti tosi jees kun sain palautteena että mä oon kultainen tyttö ja lahja veti ihan sanattomaksi. Tuntui ihan hyvältä kun sai piristettyä toisen päivää.

Ja mites mun joulu on mennyt? Niin. Ei ole kauheasti muistikuvia mutta hengissä ollaan. Joulunpyhät olin oksennustaudissa ja en syönyt mitään, en edes suklaata. Kun tuosta taudista tokenin niin alkoi päänsisäinen oksennustauti eli ahdistus ja masennus vyöryä niskaan. Päivät on sinnittelyä ja yritän selvitä iltaan asti. Sitten onkin ihanaisten lääkkeiden vuoro. Sitten saan olla koko yön ah, niin ihanassa vapaudessa.

"Oi, miten rakastankaan bentsoja: ne ovat parempaa kuin viina, parempaa kuin seksi, ehdottomasti parempaa kuin ruoka. Sitä vajoaa sumuun, ruumiista tulee raskas ja lämmin, katala maailma haipuu anteeksiantavaan utuun, aivot pehmenevät pumpuliksi ja sammuvat viimein, ajatusten jauhanta loppuu, loppuuloppuuloppuu loppu." Ann Heberlein "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää"

Jossakin vaiheessa postiluukusta tipahti kutsu psykoterapiapolille järjestely- ja ohjauskäynnille. Psykodynaaminen psykoterapia täältä tullaan. Oikeasti mä joudun venaamaan vielä reilut puoli vuotta ennen kuin terapia käytännössä tulee mahdolliseksi. Kaikki laillistetut terapeutit on niin helvetin kaukana ja en pysty matkustamaan kahta kertaa viikossa terapiaan joten ei mahda mitään.

Pian se alkaa. Liikunnan toinen pakollinen kurssi. Ei pysty. Liian sosiaalista, liikaa viiltelyarpia, olen liian laihakin. Mä jätän koko paskan väliin. Ensi vuoden murheena sekin kurssi. Koulu menee jotenkin vaan päin helvettiä. Tai oikeastaan mä vaan vaadin iteltäni liikoja, yritän pysyä normaalien ihmisten mukana ja kahlata kurssitarjotinta normaalissa vauhdissa. Kyllä mä tykkään koulusta ja niistä rutiineista mutta masennus ja ahdistus kalvaa ja raastaa sisäpuolella ja se tekee kaikesta pelkkää sinnittelyä.

Lahjoja

Tassuttelin tiistaina terkkarin luo vaikka olinkin edelleen vähän suuttunut. Me vaan juteltiin ja soiteltiin muutamille ihmisille. Ilahduin ihan hirveästi kun sain kuulla että saan lastensuojelulta, punaiselta ristiltä ja MLL:ta paljon joululahjoja. Muutamia erilaisia lahjakortteja ihan kelpo summilla ja sitten vielä leffalippuja. Tuli tosi onnellinen fiilis kun sain noin mukavia muistamisia jotka tulee ihan oikeasti tarpeeseen.

Olen hyvällä tuulella kun sain terkkarinkin kanssa asioista järjestykseen. On kiva tietää ettei se unohda mua loman ajaksi vaan mäkin kuulun sen jouluun ja mun olo vaikuttaa senkin filikseen. Terkkari sanoi että voin laittaa sille viestiä tai soittaa sillä sen mielestä pahinta on tietämättömyys ja se ettei tiedä missä meen ja millä olotilalla. Mun mielestä se olisi tosi kauheaa jos terkkari sulkisi kaikki yhteydet loman ajaksi, toivottaisi hyvät lomat ja sanoisi että nähdään sitten ensi vuonna. Mutta onneksi se ei unohda mua tai ainakin toivon niin.

Mutta nyt vähän joulusta. Tässä on lahja terkkarille vaikka en tiedä että tykkääkö se tästä.

Vähän suklaata..

Sitten tämmöinen kirja..

Tää on lasinen ja toivottovasti ihan kiva..

Tää on kortti vaikka ei oo kovin jouluinen..

Tätä en ehkä laita tai en oo oikein varma..

How to say how I feel?

Lupasin mennä perjantaina terkkarille mutta jätin taas väliin. En tiedä mitä se ajattelee tästä mun kummallisesta käytöksestä. En mä oikein itekään osaa sanoa että mistä tää johtuu mutta jotenkin oon vaan vähän vihainen sille. Pienet pettymykset kasaantuivat vaan niin mahdottoman suuriksi ja en osaa tehdä muuta kuin tätä välttelyä. No joo, olin eilen kuitenkin kaupassa ja pyörin ajatuksissani hyllyjen välissä. Yhtäkkiä terkkari porhaltaa toiselta käytävältä uhkaavasti kohti. Se tervehtii ja en osaa muuta kuin häipyä äkkiä paikalta ja mennä suoraan sanoen piiloon. Säikähdin niin hirveästi ja päänsisäinen tunnemyrsky laittoi mulle jalat alle. Terkkari on varmaan hyvin hämmentynyt mun kummallisesta käytöksestä.

Tänään kuitenkin tassuttelin terkkarin luo hyvin suuttuneessa mielentilassa. Juteltiin siinä hetki ja se sanoi että mulla on jouluvitutus joka silläkin on. Mua alkoi vähän hymyilyttää sen höpsö ilmaisu ja sitten terkkari sanoi että meidän pitää perustaa jouluvitutus ryhmä. Onko vapaaehtoisia jäseneksi? No joo, olin terkkarille kuitenkin vihainen ja tiuskin sille ja väitin kaikkea mahdollista vastaan. Terkkaria vaan hymyilytti mun pieni tiikerimäinen käytös. Lopuksi kun olin lähdössä terkkari sanoi että tuu sitten huomenna uudestaan. Olin ärsyyntynyt "No ehkä tuun, ehkä en". Terkkari vastasi että kyl sä tuut kun mä sanon niin. Niinpä niin..

Kovin helppoa on vajota hetkiin joissa tunne on valhetta

Kiitos teille kilteille ihmisille kommenteista. Te olette varmaan säyseitä ja kesyjä tyyppejä.

Pienet asiat piristävät. Terkkarin halaamiset kantaa eteenpäin. Yksi pieni yllätys mahtui vielä päivään kun sain opettajalta tsemppi viestin vähän yllättäen. Minun lempiopettaja vaikka en edes ole sanonut sille mitään ja oon ajatellut ettei se edes tiedä mun nimeä. Siltikin sain siltä äärimmäisen nätin viestin joka oli tehty puhtaalla hyvyydellä ja pienellä kannustuksella.

Ja sitten vähän polilääkäri reissusta. Siellä puhuttiin masennuksesta ja mun masennus on ollut lääkärin mielestä hyvin vakava-asteista, mutta nyt se on muuttanut muotoaan ja vaihtunut ahdistukseksi. Mutta se ei ilmeisesti ole huonoa asia, sillä masennus on nyt käsiteltävämmässä muodossa ja nyt ei ole pelkästään tyhjä olo. Terkkari myötäili asiaa ja sanoi että mulla on alkanut tulla tunneaaltoja ja ne asiat vaan tulee mieleen käsiteltäväksi. Olin hyvin hämmentynyt kun sain ensin kuulla että mun masennus on ollut hyvin vaikea-asteista mutta se on alkanut muuttaa muotoa. Mutta on se ihan lohdullista että tämmöinen muodonmuutos kuuluu ihan ns. normaaliin parantumiseen. Lääkäri sanoi että tähän vaiheeseen liittyvät monet tunteet voivat vyöryä ja pulpahtaa esiin pienemmästäkin altistuksesta. Nyt on tärkeää että mä en yritä liikaa pinnistellä tunneaaltojen kanssa vaan mietin, vaikka terkkarin kanssa, että miksi tämmöinen tunne tuli. Sitten se kysyi pitkästä aikaa että onko mulla ollut itsetuhoisia ajatuksia. En oikein osannut sanoa mitään muuta kuin emmä tiiä.

Sain uudenlaisen lääkeohjeen. Nostan sertralinia ja heitän ketipinorit pois. Ja sitten sain lisää unilääkkeitä mutta niitä pitää käyttää satunnaisesti ja eikä saisi kovin pitkää putkea kerralla käyttää. Ja vain korkeintaan yksi tabletti yöksi. Kyllä mä tiedän että mun pitää oikeasti vähentää nukahtamislääkkeiden käyttöä, sillä niiden tehot on kadonneet. Mutta kun pitää pari yötä taukoa välissä niin lääkevaste on törkeän hyvä ja niistä saa ison avun kun ei tarvitse nukkumisen kanssa tapella.

Tällainen pieni tyttö helposti häviää. Jos tuuli tarttuu hiuksiin, voi kauas lennähtää

Eilen illalla kaikki alkoi vaan hajota. Kaikki ongelmat ja tunteet kasaantuivat vaan liian isoksi torniksi jonka pienikin vastoinkäyminen hajottataisi. Nukkuminen on taas vaikeaa vaikka käytän otankin nukahtamislääkkeitä. Aamulla heräsin horroksesta olin vaan etten enää jaksa. Jäin sänkyyn makaamaan ja keksin opettajille poissaoloselityksiä jotka lähetin viestillä. Tuli painostavaa viestiä takaisin ja kurssien hylkääminen nousi esiin. Olin niin väsynyt ja ajattelin ottaa lisää lääkkeitä ja nukkua koko päivän. Laitoin kuitenkin terkkarille viestiä etten tuu kouluun ja että poissaolot karkaavat käsistä. Se soitti takaisin ja kysyi että mikä on. En mä tiiä, on vaan paha olla. Terkkari alkoi jankkaamaan, että se tulee nyt käymään mun luona. Kielsin pitkään, mutta pakko oli myöntyä, sillä se oli päättänyt tulla käymään. Ei auta, äkkiä sängystä ylös ja vähän itseä heränneeseen muotoon. Ja kyllä, terkkari vaan tuli kuin tulikin käymään. Keskellä päivää tyyppi tuli mun luo ja mun takia.

Terkkari yritti päästä perille että miksi mulla on paha olla. Itkin toisella puolella pöytää ja vastailin hauraalla äänellä emmä tiiä. Se vähän ihmetteli kun en ollut käynyt sen luona pitkään aikaa. "Ooksä mulle vihainen tai petttynyt muhun? Kyllä sä voit sanoa suoraan sillä en mä siitä hajoa. Ei sun tarvi kertoa syytä kun sanot että ootko vai et?" No, en mä oikein osannut vastata kysymykseen, sillä ei mulla oo mitään syytä olla vihainen mutta silti tunnen niin. Jotenkin väärää.

Lopuksi terkkari silitti mun selkää. Ja sitten se koppasi mut halaukseen. "Sä taidat tarvita halausta ja et varmaan saa haleja riittävästi. Mä halailen paljon ihmisiä ja joskus paha olo voi johtua halipulasta". En osannut sanoa mitään ja olin vain velttona lahnana sen syleilyssä. Mutta oli se silti mukavaa vaikka en osannut kuin olla siinä ja itkeä.

Love the way lie

Puoli päivää vielä jaksoin ja sitten laitoin terkkarille suutuspäissäni viestin: Mä oon muuten vielä olemassa. Ärsyttävää odotusta mutta vastausta ei kuulu. Enhän mä oikeastaan edes kysynyt mitään joten miksi odotin vastausta? Pari tuntia jaksoin venailla ja sitten hipsuttelin kohti terkkarin ovea ihan vain katsomaan että onko se edes paikalla. Valitettavasti tiedustelureissu lopahti siihen kun terkkari tuli juuri ennen sen huonetta käytävällä vastaan. Se katto mua silleen että missäs sä oot ollut kun ei oo kuulunut mitään. Terkkari kuitenkin vain tervehti ja sanoi että oota hetki. En sanonut mitään vaan olin jo aikeissa karata pois kun sain jo selville että se oli töissä. Olin jo puolimatkassa kun terkkari huusi ovesta että tuu vaan Super. Olin kahden vaiheilla mutta valitettavasti käytävältä porhalsi vastaan opintoohjaaja ja se kuuli kun mun kutsu kävi terkkarille. Ei siinä vaiheessa voinut lähteä karkuun.

Kun pääsin sen huoneeseen niin odotin että se puhuu heti siitä mun viestistä. Mutta ei se mitään sanonut ja aattelin ettei se ollut huomannut sitä. Terkkari sanoi että se oli ihmetellyt kun mua ei ollut näkynyt moneen päivään. Jaa. Ihmettely ja välittäminen on vähän eri asia. Se kyseli kuulumisia ja vastasin mieltä osoittavasti kaikkeen joko emmä tiiä tai en kerro. Mikset sä kerro? Kyl sä tiiät. Mutta miksetsä voi kertoa kun on niin vaikea auttaa jos ei tiedä? Onko jotain tapahtunu vai johtuuko tää ku ei olla nähty moneen päivään? Ei sua edes vittu kiiinnostaa helvettiäkään että mitä mulle oikeasti kuuluu, sä vaan sanot ja sanat on sanoja mutta teot on tekoja joita et kuitenkaan tee. Sä vaan valehtelet. Mmmm.. Emmä oikein halua kertoa.. Huippukohta oli se, kun terkkari alkoi kertoa että voin sanoa sille ja sille tyypille valkoisia valheita. Terkkari sanoi että se opettaa mua käyttämään valkoisia valheita. Ja arvatkaa mitä ensimmäisenä mietin, mutten tietenkään sanonut? Paljonko sä käytät mun kohdalla valkoisia valheita.

Silti etsimättä löydät mut

Kaheksan päivää ja en oo tavannut terkkaria. Viime viikolla sillä oli liian kiire ja nämä kaksi viimeistä päivää oon tietoisesti vältellyt sen huonetta. En jaksa roikkua siinä ja olla jotenkin kiinni sen avussa. Ja sitten jotenkin mua kiinnostaa tietää, että jos en käy sen luona niin kuin ennen niin mitä se tekee? Unohtaako se mut tosta noin vaan kun en oo muistuttumassa omasta olemassaolostani? Vai lähteekö se etsimään mua käytäviltä? Tällä viikolla tulee vuosi täyteen siitä, kun tapasin terkkarin ja en oo kertaakaan tullut ajatelleeksi, että mitä jos en enää aktiivisesti kävisi sen luona. Tää on hyvin outo kokeilu mutta mä haluan nähdä että mitä
tapahtuu. Huomenna vielä koulua ja sitten monen päivän loma. Katotaan niin tyyppi ei edes laita viestiä. Tuskin sitä oikeasti kiinnostaa. Mutta sittenpähän sen tietää. Eihän tyyppi edes tiedä oonko vielä hengissä.

En tiedä mitä mulle kuuluu. Pysyn kasassa kun saan levähtää öisin. Oikeastaan on hyvä tietää että jos alkaa elämä käydä raskaaksi niin voi edes nukkua. En jaksa koko ajan pohtia kaikkea turhaa, omaa elämää.

Busier than ever

Neljä päivää ilman nettiä ja ilman tietoa että mitä teille kuuluu. Oon ollut autuaan tietämätön mitä muiden, myös teidän, elämässä menee. Mutta ärsyttävin asia on se, että sain tänään vasta tietää että oon hyvin lähellä poissaolojen takia saada hylätyn kurssista. Mutta mitä helvettiä, kaikkiin poissaoloihin on hyväksyntä terveydenhoitajalta. Siis seitsemän tuntia pois kurssilta, josta saisin aivan helposti kiitettävän muuten mutta kun ei kelpaa kun yksi tunti liikaa oltu liikaa pois. Täytyy neuvotella jos saisin vaikka sadalla esseellä korvattua yhden tunnin.

Viime viikko oli muuten vauhdikas ja täytyy vähän selvittää ajatuksia tänne. Tämmöinen pieni pikakertaus. Nyt vasta oon huomannut kuinka tärkeää päänupin kannalta on kirjoitella.

Maanantaina tapasin viimeksi terkkarin silleen kunnolla. Long time no see. Mulla meni ihan helvetin hyvin. Tiistaina odottelin että oisin päässyt kysymään siltä terapiasta mutta odotteluksi se jäikin. Turhauttavaa. Keskiviikkona oli terapiaa 90minuuttia. Se oli juuri sellaista kuin odotinkin. Mä puhun ja se kuuntelee mutta ei silleen kerro omasta elämästään mitään. Siitähän sille maksetaankin. Torstaina venailin kahteen otteeseen terkkarin ovella mutta ei niin ei, kiire. Perjantaina kävin myös kahteen otteeseen odottelemssa mutta kun ei ehdi niin ei vittu ehdi. En mä oikeastaan oo terkkarille vihainen mutta vähän turhauttaa.

Tänään en jaksanut mennä edes katsomaan onko terkkari paikalla. Oon pitkästä aikaa flunssassa ja lähdin koulusta suoraan kotiin lepäämään. Täällä mun asunnossa on ihanan lämmin ja viihdyn vallan mainiosti patterien lähellä.

Tää postaus on varmaan aika sekava, osittain johtuu siitä että on niin paljon kerrottavaa. Mutta kuitenkin, seuraavaksi lääkkeisiin. Oon käyttänyt omaa lääkesekoitustani koko viikon. Ensin illalla yksi ketipinor ja tunnin päästä zopinox nappi eli juuri ennen nukkumaanmenoa. Nukkuu hyvin ja ilman hourailuja. Mulla menee siis vain yksi tabletti unilääkettä iltaisin mikä tuntuu jo lottovoitolta. Ja ei tarvi stressata että riittääkö lääkkeet kuinka monta yötä sillä nehän riittää. Oon tosi pirteä päivisin kun nukun lääkkeillä niin loistavasti. Mutta en tiedä että kauanko toi annostus toimii. Jos käytän pelkästään zopinoxeja niin mun pää menee aivan sekaisin ja tulee lieviä hallusinaatioita. Verhot liikkuu, kuviot vääristyy, elovena paketin tyttö lähtee liitelemään. Ei mua kiinnosta katsella joka yö mitenkä asunnnossa alkaa elämään. Nukun mielummin ja sen takia ketipinor sopii lisäksi hyvin.

I don't want to be the one The battles always choose

Zopiclone actavis, 1 tabletti yöksi. Unilääke merkki vaihtui ja annostusohje samalla puolittui. Samaa ainettahan niissä on, mutta olisin silti ottanut suomalaisen version. Ei mulla kovin kauheasti noita lääkkeitä ole kun ei saa määrätä paljon. Ketipinoria on parisataa tablettia kaapissa mutta noita parempia uninappeja vain muutama kymmenen.

Tuntuu kauhealta lääkkeiden käyttäjältä kun käy apteekissa hakemassa unilääkkeitä. Apteekkari katsoo mua syyllistävästi kun tutkii reseptiä. Se ottaa punaisen kolmion ja katsoo mua sellaisella tyylillä että pian on vartijat ovella. (En tiedä miksi mulle tulee sellainen fiilis). Se sanoo että odota hetki ja pyytää kela-kortin mukaansa. Etten vaan karkaa. Aivan niin kuin olisin nostamassa miljoonan tililtä ja pankkivirkailija pyytää odottamaan että johtaja saapuu paikalle. On höpsöä istua tuolilla mummojen välissä. Mitä noin nuori tekee apteekissa? Vihdoin apteekkari kiikuttaa lääkepurkkia ja katsoo taas tutkivasti. "Tää on sit kolmiolääke ja voi vähän väsyttää". AI VOI VÄSYTTÄÄ? Se on nukahtamislääke, ai kun en tiennytkään että voi vähän väsyttää. Sitten kun apteekkari kysyy, että tuleeko pussia niin mua alkaa huvittaa kun tulee mieleen, että se kysyisi että syötkö täällä vai otatko mukaan.

Nojoo, ei noi lääkkeet väsytä silleen yhtään. Mutta se justiin tekee niistä äärettömän salakavalia. Ei väsytä mutta oikeasti pää on ihan sekaisin mutta sitä ei tajua. Sen takia pitää heti mennä sänkyyn. Nuo vaikuttaa suhteellisen nopeasti. Ensin rentoutuu hieman lihakset (En tiedä johtuuko se lääkkeistä vai siitä että on muutenkin rauhallinen). Fyysinen rauhoittuminen tulee ensimmäisenä. Sen jälkeen pää alkaa rauhoittua, ajatukset ei pommita mieltä jatkuvalla syötöllä. Tässä vaiheessa usein tapahtuu nukahtaminen. Mutta pahimpina aikoina niillä ei vaipunutkaan uneen vaan siirtyi lääkkeiden seuraavaan vaiheeseen jollain tavalla hereillä. Tässä vaiheessa tapahtuu mahdollisesti kaikkea friikkiä. Oon tuijottanut usein pitkään verhojen kuvioita kun ne liikkuu ja muodostaa kuvioita. Sä tiedät kaiken muttet tiedä yhtään mitään. Se on outo vaihe ja usein tässä vaiheessa tassuttelen lääkekaapille ja otan lisää lääkkeitä. Ja teen mahdollisesti jotain muutakin. Mutta tämän jälkeen aina tapahtuu nukahtaminen ja se uni kestää syvänä kuutisen tuntia. Hyvin vähän unia tässä vaiheessa mutta se on vain hyvä asia. Sen jälkeen humiseva äkkiherätys ja kun nousen ylös sängystä niin usein jalat pettää alta. Mutta sen jälkeen nukun vielä pari tuntia niin sanottua normaalia unta ja herään pää selvänä uuteen päivään. Aamulla kitkreän metallinen maku on ainoana muistona lääkeunista. Niin. Ja tietysti mahdollisesti hieman tyhjempi lääkekaappi. Mutta yleensä ottaen noiden lääkkeiden hyödyt on suurempia kuin haitat.

Kokeilin tehdä pienen lääkekokeilun eli ketipinor 100mg + zopinox 7,5mg. Ajattelin tekeväni hyvän kokeilun, mutta terkkari yllättyi ja sanoi ettei niitä saa käyttää yhdessä. Kokeiltu mikä kokeiltu, en kuollut. Mutta toi ketipinor jotenkin tuhoaa zopinoxin vaikutuksen eikä saanut "Normaalisti" nukuttua.

Nyt on tosi hyvä olo kun sain puhuttua terkkarille enemmän. Miksen puhunut jo aikaisemmin ja kertonut kaikkea? No, parempin myöhään kuin ei milloinkaan.

Mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään

"Sitten kun Super menee yliopistoon niin terapia voi jatkua sen kautta" Polilääkäri on jo suunnitellut pitkälle. Mutta kyllä toi tarjous sopisi kun eka tietäisi että mitä opiskelisi. Käydään nyt eka tää lukio loppuun jota on kuitenkin vielä puolet jäljellä. Hassua, että tyyppi joka vähän aikaa sitten oli laittamassa mua pakkohoitoon on nyt suunnittelemassa mulle yliopistoa.

Mun elämä on nyt äärimmäisen hyvillä raiteilla. Me suunnitellaan joulua terkkarin kanssa. Kuulostaa varmaan teistä tosi oudolta, mutta ei siinä ole mitään ihmeellistä. Mä kuulun terkkarin elämään ja myös jouluun. "Joitakin asioita vaan kantaa aina sydämessään mukana ja sä oot yksi niistä asioista".

Ketipinorit on kyllä höpsöjä lääkkeitä. 100mg ja nothing, ei kerrassaan mitään. Haloo, missä se luvattu väsymys? Mulla on kova päänuppi. Lääkäri sanoi, että 200mg voi korkeintaan kokeilla, mutta ei tietenkään heti kerralla vaan korottaa hitaasti ylöspäin. Jos siitä ei ole mitään apua niin sitten alan käyttämään zopinoxeja. Mutta oon ajatellut, että rajoitan käytön max. 4 kertaa viikossa. Tai jotenkin muuten pidän sitä hallinnassa. Sillä tavalla niiden hyödyt on suurempia kuin haitat.

Mulla on ihan mahtavia ihmisiä mun elämässä jotka ovat levittäneet siipensä mun ympärille. Ensimmäistä kertaa tunnen olevani turvassa. ♥

But if you never try you'll never know

Eilen itkin taas terkkarilla mutta päästiin ihan hirveästi eteenpäin, kohti parempaa. Psykoterapiapaperit lähtee eteenpäin. Lastensuojelu suojelee enemmän. Sain polilta käskyn tuplata ketipinorin ja mulla olisi bentsoja apteekissa, mutta en voi hakea niitä vielä. Kokeillaan ensin miten ketipinor vaikuttaa. Mutta on se ihan turvallista tietää, että parin sadan metrin päässä odottaa ensiapu pillereitä.

Kaikki menee hyvin. Tästä ei oo suunta kuin ylöspäin. Tiedätte varmaan että kuka on auttanut mua jälleen. Miljoonannen kerran taas auttanut.

Nyt Super mennään eteenpäin tätä asiaa. Avasit niin isoja asioita, että suunta ei voi olla kuin ylöspäin. ------ Mulle tärkeää, että sä voit hyvin. Ymmärrän sua nyt paljon paremmin. Helpompi auttaa, kun tiedän. ----- Olen surullinen lukemastani tekstistä. Liikaa olet joutunut kestämään. Samalla mietin kuinka vahva olet.

Mulla alkaa ensi viikolla vuorovaikutusterapia, epävirallista mutta kokeilunarvoista kuitenkin. Odotan kuitenkin, että kun tuo psykoterapia asia lähtee eteenpäin, niin pääsisin lisäksi oikeaan terapiaan. Oon nyt niin onnellinen kun sain kerrottua niin paljon rankkoja asioita joita oon pitänyt vuosia sisälläni. Tää on jättiaskel eteenpäin, vaikka se vaatikin sangollisen kyyneliä ja monen monta unetonta yötä.

When you feel so tired but you can't sleep

Itkin terkkarin luona. Säälittävää. Se toi mulle paperia ja murensin sitä paloiksi kun ahdisti ja en osannut muuhunkaan keskittyä. Tuijotin vain paperimyttyä kun en uskaltanut katsoa terkkaria kyynelten läpi silmiin. Olin vain hyvin hyvin väsynyt. Ja häpeissäni omasta heikkoudestani. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähtenyt. Meeksä tunnille? En. Meeksä kotiin? En. Mihin sä meet? Emmä tiiä. No menisiksä tunnille? En. No meet nyt sitten kotiin? En mä taida. Meet nyt lepäämään ja huomenna kaheksan nolla nolla Super istuu sitten hissan tunnilla, eiks niin? Emmä tiiä, ei paljoa kiinnosta koulu. Voi tuota mä en usko etkä säkään usko, kyllä mä tiiän että sua kiinnostaa vaikka nyt onkin paska fiilis. Mutta huomenna kaheksan nolla nolla sä istut tunnilla ja sen jälkeen suuntaat tänne. Ja muuta vaihtoehtoa ei sitten ole.

Toivon hartaasti että saan tällä viikolla lisää lääkkeitä. Mun päässä pyörii kaikki ylikierroksilla ja oon niin ahdistunut että voisin oksentaa. Valvon öisin niin paljon ja veikkaan että lääkkeillä nukkuminen ja ennen kaikkea rauhoittuminen olisi aika terveellistä. Tässä on vaan lääkkeet silleen loppu, kaikkea kokeiltu vaikka vähän ihmeellisessä järjestyksessä. Ketipinoreista ei mitään hyötyä jos ei halua viettää yötä painajaisten valvottamana. Joo, mulla on aika paha unettomuus ja tartten kyllä lääkkeitä sillä muuten en jaksa edes koulua. Jos mä saisin nukuttua niin voisin keskittyä päivisin oman oloni parantamiseen.

Ja keräät talteen palaset kun hajoan

Pian tulee vuosi täyteen siitä kun tutustuin terkkariin. Ostin terkkarille pienen lahjan ja laitan kuvan siitä kun saan kameran kuntoon. Mutta se on sellainen lasinen nalle jonka yläpuolella on lasiin kirjoitettu teksti: Voin aina luottaa sinuun ja tiedän, että autat minua kun apua tarvitsen. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja muista, olet aina mielessäni. Kiitos kaikesta tuesta ja avustasi. Mutta uskallanko antaa terkkarille tuon pienen lahjan? Mä raapustan vielä kortin ja laitan nättiin lahjapussiin. Ja sitten annan sen sille niin sanottua vuosipäivänä mutta lähden heti pois kun en kehtaa jäädä mitään ihmeempää juttelemaan.

Ketipinor on testailtu, aika surkea lääke. Väsyttää tunnin päästä mutta voin aivan hyvin valvoa pitkäänkin. Paljon unia, aivan liikaa. Loppujen lopuksi voishan tuota käyttääkin ainakin silloin tällöin. Zopinox purkin kyllä tahdon kaappiin varalle mutta en säännölliseen käyttöön kuitenkaan aio siirtyä. Hyvä lääke kunhan käyttö pysyy kontrollissa. Parilla napilla tosi hyvät unet, puolet lisää niin huumaa totaalisesti ja sitten tapahtuu kaikkea friikkiä. Mutta unilääkekäyttöön se kuitenkin mulla tulee.

Nyt on ollut ihan hyvä viikko pitkästä aikaa. Oon ollut jokaisella tunnilla koulussa mikä on suuri saavutus. Herännyt joka aamu kouluun vaikka oon nukkunut ilman lääkkeitä. Ja oon päässyt kaikista kursseista läpikin. Tosi jees.

♥ Money

Oli vähän hölmöä olla terkkarin kanssa rahapalaverissa. Mulla oli aikomuksena jättää koko homma välistä mutta lähdin sen mukaan sittenkin. Sossu tyyppi kyseli kaikkea ja vastailin tylsistyneenä kysymyksiin. Sitten se sanoi että terkkarilla ja mulla on melkein samanlaiset vaatteet ja ollaan vähän niin kuin samiksii. Siinä vaiheessa vasta kiinnitin huomiota terkkariin ja sossutädin kommentti aiheutti meissä pientä ja mukavaa hilpeyttä. Sossutäti meni hakemaan kopiopapereita ja terkkari halas mua ohuesti ja varovasti. Ei nää meidän erimielisyydet kauhean vakavia ole, pitää tulla vaan puolitietä molempien vastaan niin on taas parempi olo. Oon tyytyväinen kun menin sen mukaan enkä skipannut koko hommaa ja rypenyt kiukussani.

Terkkari lupasi kirjoittaa musta lausunnon taloudellista tukea varten ja pienellä mielenkiinnolla odotan että saan lukea sen stoorin. Kuulostaa erikoiselta että se kirjoittaa mun elämästä tarinan. Ja sossutädin mukaan sen on oltava raaistettu lausunto eli kerrotaan kaikki ongelmat. On se vähän jännittävää kun saan sitten lukea ja arvioida sen. Ja nyt mä saan nähdä että mitä asioioita tyyppi tietää ja mitä en oo vielä saanut sanottua. Mietin että kirjoittaakohan se mitään kiusaamisesta josta en ole sille oikeastaan maininnut mitään. Nyt olisi hyvä sauma paljastaa sekin.

Ja sossutädiltä tuli vielä kommenttia mun laihuudesta. Pitää syödä ettei luut palele. Sain lisäksi parikymmpiä maksusitoumuksella rahaa ruokaan. Kuulostaa vähän höpsöltä mutta rahaa saa ilmeisesti noinkin.

The hardest part of ending is starting again

En ymmärrä miksi mulle piti kuittailla kesken tuntia kun en pitänyt viime kurssissa puhetta. Tai pidin mä sen mutten koko luokalle. Mitä helvettiä se sen tytön elämään vaikuttaa että pidinkö puheen vai en? Se oli hyvin surullista kun muutenkin tuskallista tilannetta pahennettiin entisestään.

Suutuin terkkarille ja purin kaiken tuskani siihen. Siltä tuli onneksi samanlaista paskaa kommenttia takaisin. Ei se nyt niin vakavaa ole, me ollaan sen verran tuttuja ettei yksi riita maailmaa kaada. Lähdin kuitenkin ovet paukkuen sen huoneesta pois. Oon mä vieläkin sille vihainen, en saanut sanottua kaikkea ja nyt se ärsytys kytee vieläkin mun sisällä.

Mulla on pieni ja salainen unilääke kätkö ja annoin itselleni luvan ottaa yhden napin että saisin nukuttua. Ihanaa kun sai pitkästä aikaa monta tuntia hyvää unta. Stressaa kun niitä on niin vähän enää jäljellä. Mun mielestä on parempi nukkua rauhassa yöt lääkkeiden avulla kuin valvoa ja suunnitella itsemurhaa. Mulla on konkreettiset suunnitelmat muodostuneet valvottujen öiden aikana. En tiedä että mihin muuhun turvautuisin tai suuntaisin ajatukseni. Se on kiva tietää että ei tätä elämää tarttekaan välttämättä kestää. Mutta toisaalta se on pelottavaa kun miettii että mitä syytä on oikeastaan elää. Hmm.. Ei nyt tuu oikein mieleen mitään oljenkortta mihin tarttua. Mun pitää kysyä terkkarilta että mitä mieltä se on. Toivottovasti se mukautuis mun ajatuksiin mukaan.

Oon tehnyt mielessäni listoja että mitä mun pitää tehdä ennen kuin kuolen. Ihan pieniä asioita, ei mitään työpaikkaa tai perheen perustamista. Sellaisia joihin on helppo tukeutua. Mun pitää lukea vielä se yks kirja, katsoa se yks leffa, ostaa sitä ja tätä. Syödä euronjuusto. Ostaa uudet verhot. Kaikkea pientä ja arkipäiväistä mutta sellaista jotka on mahdollista toteuttaa. Jotenkin hölmöä kun mietin että en mä voi kuolla kun mun pitää ensin siivota tää kämppä. Ja sitten kun on siivonnut niin sitten on niin tyytyväinen kun sai jotain aikaan että unohtaa moiset ajatukset.

And the reason is..?

Ketipinoria en uskaltanut käyttää ja heitin ne pois. Zopinoxit on lopussa. Toisin sanoen kokeilen miten yöt sujuvat ilman lääkkeitä. Turhauttaa kun aloin käyttämään säännöllisesti zopinoxeja. Ja nyt jouduin lopettamaan ne aivan seinään kun en saanut lisää lopetusta varten. Polilääkärin vaihtuminen on tosi iso yllätys ja ei terkkarikaan ole ollut siitä tietoinen. Tuntuu jotenkin epäilyttävältä, että ensin määrätään iso määrä unilääkkeitä lyhyelle ajalle ilman mitään sen kummempaa ajattelua ja sitten oho, et saa enää lisää kun en oo enää sun lääkäri ja noi lääkkeet on bentsoja.

Tuntuu hölmöltä olla näin tyytyväinen kun oon saanut nukuttua hitusen öisin ilman lääkkeitä. Tosin valvon tuskallisesti ensin aamuyöhön kuten aina ennenkin, mutta sen jälkeen saan jopa muutaman armahtavan tunnin unta. Mutta eipä ole hirveästi nyt valinnanvaraa.

Tää yksinäisyys on kyllä hyvin tuhoisaa. En ymmärrä mitä ideaa tässä elämisessä enää edes on. Päivät ja yöt on yhtä tuskaa. Koulussa yritän sinnitellä yksin ihmisten parissa ja lopun ajan yritän selvitä yksin itseni kanssa. Surullista kun olisi jaksamista tehdä jotakin mutta kun ei ole mitään mitä tehdä eikä varsinkaan ketään jonka kanssa viettää aikaa.

Wish you were here

Mulla vaihtuu hoitava lääkäri polilla. En mä nyt koskaan oo oikeastaan pitänyt polilääkäristä, mutta on se vähän turhauttavaa kun joku toinen lääkäri vaihtuu tilalle nyt tässä vaiheessa. Mun lääkkeetkin on ihan sotkussa ja noi zopinoxit oli virhe. Nyt sain vasta ketipinoria jota olisi pitänyt kokeilla ennen unilääkkeitä. Mua kuitenkin pelottaa vähän toi ketipinor vaikka pieni 25mg annos onkin. Mutta zopinoxit oli kyllä niin pahoja lääkkeitä ja en haluaisi enää palata niihin. Yöhortoilut ja päiväväsymys eivät oikein enää nappaa. Mutta se mieltä rauhoittava ja lihaksia rentouttava vaikutus oli ihan mukava..

Ikävöin jo nyt terkkaria vaikka se on ollut päivän pois. Se lupasi tulla kuitenkin takaisin. Tää viikonloppu on raskas, surullinen monella tapaa. Ei siitä sen enempää. Pelkään kuitenkin koko ajan että terkkari ei tuukaan enää takaisin vaan hylkää niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Kyllä mä tiedän että se tulee mutta entä jos ei tuukaan pyörii koko ajan mielessä.

Oon itkeskellyt koko tämän viikon. Koulussa oon tehnyt kokeet ja nekin on ollut vaikea tehdä kun jotenkin kyyneleet meinaa sumentaa kaiken. Joskus mun pitää kuitenkin itkeä nää kyyneleet eikä niillä ole mitään ennalta varattua aikaa.

Sielusi kadotat vain öisiin retkiin

"Älä tee tulkintoja siitä mitä muut ajattelee susta, ethän sä voi olla kenellekään vaivaksi kun et tee kenellekään mitään pahaa. Et sä kenekään elämää pilaa jos kysyt että mitäs aattelit tehä viikonloppuna. Ens viikolla me pureudutaan sitten oikein tehokkaasti tähän yksinäisyyteen, älä nyt vaivu epätoivoon äläkä anna pahan olon kasvaa hallitsemattoman suureksi sun sisällä. Tavataahan me sitten ensi viikolla? Mmm.. Super, eikös tavatakin? *Huokaus EIKÖ? No jooo. Sähän muistat sen vuosi sitten tehnyn lupauksen sillä mä en oo unohtanut sitä. 

Aivan typerältä ja turhalta kuulostavan lupauksen oon tehnytkin. Oon luvannut soittaa terkkarille sitten kun oon tullut siihen pisteeseen että mun elämä oli nyt tässä. Nyt puhutaan soittamisesta eikä mistään viestistä. Jos olisi sovittu tekstarista niin olisin aikoja sitten naputellut sen mutta kun pitäisi soittaa ja sanoa se asia omin sanoin. En oo muutenkaan koskaan oikeastaan soittanut sille. Lupaus on kuitenkin lupaus ja kyllä se rehellisesti sanoen monesti kantaa mua eteenpäin. Ja terkkari lupailee mulle mielenkiintoa herättäviä lupauksia ja kertoo ettei kaikkia kortteja oo käännetty vielä pakasta. Ehkä mä haluankin vielä kääntää loputkin kortit. Toivottovasti löytyisi niistä muutama ässä.

No joo, kyllä mä selvisin viikonlopusta mutta nyt on sitten se terkkarin  lupaama viikko jossa oikein aktiivisesti ajetaan mun yksinäisyyttä. Ja lääkekontrolli olisi myös tiedossa. Oon käyttänyt pari viikkoa putkeen iltaisin zopinoxeja ja tehot on kyllä alkaneet jo heiketä. Mutta toisaalta, saan laadukasta unta noilla lääkkeillä. Enää en oo päivisin väsynyt lääkkeiden takia. Enkä oo haahuillut enää öisinkään.

Mun vaakakuppi on kallistunut vahvemmin noiden unilääkkeiden säännölliseen käyttöön, ainakin toistaiseksi. Se tunne kun nukkuu 6 tuntia putkeen laadullisesti hyvää unta on tosi jees. Ja heräämisen jälkeen nukkuu vielä parisen tuntia. Mutta lääkkeillä on kuitenkin omat ongelmansa. Seuraavana päivänä on inhottavan kitkerä maku suussa ja varsinkaan aamuisin ei ruoka kauheasti innosta. Mun pitäis muutenkin syödä enemmän kun omaan näin ruipelon ruumiinrakenteen joka herättää edelleenkin anoreksia vihjailuja. Huoh, pahimmat ongelmat on kuitenkin tuon riippuvuuden ja annostusten kanssa.

Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais, en katsettani maasta sais

Alan saamaan pian täysin epävirallista ratkaisukeskeistä "psykoterapiaa". Hieman varauksella otin tarjouksen vastaan mutta voihan sitä kokeilla. Mulla alkaa vaihtoehdot jatkuvasti vähetä ja pitää kaikkea kokeilla. Oikea psykoterapia on monesta syystä hyvin vaikeaa toteuttaa, vaikka perusteet ja lausunnot olisivatkin valmiina.

Yksinäisyys on hetki hetkeltä tuhoisampaa. Aamulla herää uuteen yksinäiseen päivään ja illalla lääkkeiden kautta siirtyy valmistautumaan uuteen yksinäiseen ja samanlaiseen päivään. Oon miettinyt että onko tässä enää edes mitään järkeä. Kaikki tuntuu niin hyödyttömältä ja enimmäkseen aiheutan muille ihmisille vaivaa. Tuntuu jotenkin surulliselta että jos nyt kuolisin niin kukaan ei edes huomaisi mitään moneen päivään. Huvittavaa miettiä että mulle merkittäisiin poissaoloja tunneilta.

Mun päivät on hyvin yksitoikkoisia. Aamulla nousen kouluun, jos pääsen ylös. Oon koulussa yksikseni muutaman tunnin päivässä. Käyn syömässä, ehkä sitten terkkarilla. Venaan tunteja. Kun ei enää jaksa niin häivyn kotiin. Keitän pannun kahvia ja makoilen sängyssä. Jatkuvasti tuntuu niin kuin odottaisin jotakin parempaa tapahtuvan. Mutta mitään ei koskaan tapahdu.

Mene edeltä kyllä se jää kantaa, ole rauhassa tiedät mä sua seuraan

Olin aivan sekoamispisteessä kun menin terkkarin luo. Mutta paljon helpotti tälläkin kertaa meidän juttelutuokio. Kaikki on niin helpompaa sen kanssa kun se ymmärtää eikä tarvi selitellä mitään. Paniikkikohtausten syypää ei ilmeisesti olekaan ihanaiset bentsodiatsepiini johdannaiset vaan kerran käytetty paniikkipilleri nimeltään mirtatsapiini. Ja sain käskyn käyttää zopinoxeja jatkossa. Tää on nyt ehkä vähän järkyttävä mahdollisuus, mutta ilmeisesti joudun alkaa syömään noita lääkkeitä joka ilta. Siis niin että ottaisin ihan määräyksestä joka ikinen ilta noita nappeja, ilman taukoja. Nyt punnitaan lääkkeisiin riippuvaiseksi jäämisen hyötyjä ja haittoja. Ja yksi kysymys on toleranssi, onko sama annos kuinka kauan enää riittävä? Okei, kumpi on parempi: syödä äärettömän kyseenalaisia lääkkeitä ja saada jollain tavalla nukutuksi vai olla käyttämättä lääkkeitä ja valvoa yöt? Niin joo, melatoniinia ei mulle määrätä sen takia kun se on niin kallista..

Tulevaisuudesta puhuminen on pelottavaa. Mitä lukion jälkeen? Mulle mietitään että mikä auttaisi mua tulevaisuuttakin ajatellen, ei pelkästään mikä helpottaa elämää viikon verran. Sosiaalisten kontaktien luomista ja muuta sellaista. Musta on kauheaa ajatella jotain kirjoituksia ja kurssikertymää. Puhumattakaan nyt jostain jatko-opinnoista. Mun on vaikea käsittää että meen jatkuvasti eteenpäin ja aika kuluu koko ajan vaikka pään sisällä tapahtuisi jotain muuta. Terkkari sanoi, että mun ei pidä huolehtia liikaa asioista ja rangaista itseäni niistä joita en ole pystynyt tekemään. Se auttaa mua kunhan vaan itse nostan käpälän pystyyn ja pyydän apua.

Paniikkikohtausten tykitystä

En oikein enää jaksaisi, en siis yhtään mitään. Mun koulu menee päin helvettiä. En vaan pysty tekemään mitään sen eteen. Koko viikonlopun oon saanut paniikkikohtauksia kun lopetin zopinoxit ja vieroitusoireet lähestulkoon saivat mut kävelemään päivystykseen. Mun pää vaan hajoaa ja en pysty yhtään mihinkään. Tää elämä on yhtä helvettiä. Mä oon niin palasina ja ei oo mitään käsitystä että miten tästä oikein selviän.

Oon saanut siis aivan järkyttäviä paniikkikohtauksia jotka on aivan sairaan pelottavia. Pitää vaan muistaa hengittää rauhassa ja syvään niin se helpottaa. Oon ihan tolkuttoman huonossa kunnossa ja yritän koko ajan unohtaa koulun ja muut ahdistavat asiat tai muuten saan taas kohtauksen. Kävin jopa leffassa ja sain olla pari tuntia rauhassa tästä omasta päänsisäisestä maailmasta.

Mulla ei siis koskaan aikaisemmin ole ilmennyt näin tiheään paniikkikohtauksia. Yleensä niitä on esiintynyt kerran parissa kuukaudessa ja nekin ovat ilmenneet yleensä öisin. Mutta nyt oon saanut puolenkymmentä kohtausta parin päivän aikana.

I'll try to do it right this time around

Aamu alkoi kirjaimellisesti rymisten. Säpsähdin ihan yhtäkkiä unesta ja tipahdin sängystä kaataen samalla yöpöydän ja lampun. Olo oli että mitä helvettiä oikein tapahtuu. Mä en tiedä että mitä oikein puuhaan öisin. Okei, otan illalla 1,5tablettia zopinoxia, sitten tunnin päästä tilttaa päässä ja about kuuden tunnin päästä syttyy yhtäkkiä valot takaisin päälle. Mutta mitä sen kuuden tunnin aikana tapahtuu, se onkin mysteeri. Mutta viime yönä olin ilmeisesti aukaissut uudet purkin zopinoxeja, ja kun laskin pillerit, niin olin vissiin syönyt muutaman napin kuormasta yön aikana tai jotenkin muuten tuhonnut. Ei mitään muistikuvaa. Se on niin friikkiä kun ei tiedä yhtään että mitä öisin tapahtuu. Mutta pari yötä sitten olin käärinyt vaatteita vaatekaapissa nätisti hyllyyn ja päivällä en ole sitä tehnyt eikä mulla täällä ole taloudenhoitajaakaan joten hmm..

Sain eräältä opettajalta aika karua kommenttia kun olisin halunnut vähän helpotusta kurssiin. "Tee sitten itsenäisenä jos et muuten pysty tai älä sitten tee mitään! " Tosi hyvää tukea ja kannustusta, niin hyvää että lähdin kesken päivää pois koulusta kun oli niin paha olla.

Ja ihania koulutapahtumia sitten piisaa. Kävelin käytävällä ohi istuvan poikalauman ja yksi niistä heitti mun päälle murskattua tupakkia ja huusi että ota kiinni. Hauskaa. Ruokajonossa juttelin erään (mukavan?) tytön kanssa kuten aika monta kertaa aiemminkin. No, tunnin päästä se kirjaimellisesti puhui selän takana musta paskaa, siitä kun asun yksin ja ne pohti että kuinka mä pärjään.

Sain lisää lääkkeitä, tällä kertaa mirtazapinia 'unen turvaamiseen'. Zopinox on unen saamiseen ja mirtatsapiini turvaa sen että pysynkin sängyssä enkä hortoile. Toivottovasti entiset/nykyiset/tulevat kiusaajat nukkuvat hyvin yönsä.

It's something I must live with everyday

Hortoilin aamulla kouluun todellakin lääketokkurassa. Olin vielä niin väsynyt että halusin vain nukkua. Muistiinpanojen kirjoittaminen oli sekavaa töherrystä kun rivit meni miten sattui. Seuraavat tunnit olin jo aivan kuoleman väsynyt. Ja mulla oli vielä niin uuvuttavan kylmä että värisin vilusta. Liotin jopa käsiäni kuumassa vedessä että vähän sulaisin tähän maailmaan takaisin.

Kävin terkkarilla, ja oli yllättävän helppoa palata takaisin sen siipien suojiin, vaikka olikin pitkä tauko viime tapaamisesta. Lääkkeille tulee ehdottomasti muutos heti kun se saa polilääkärin kiinni. Se sanoi että mä kärsin yksinäisyydestä ja sitä aletaan entistä aktiivisemmin työstää eteenpäin. Mutta miten, se onkin siinäpä se suuri mysteeri.

Terkkari sanoi että se on pian pari päivää omalla lomalla, siis pari päivää pois koulusta. Järkytyin siitä ihan sairaasti vaikka kyse onkin vain parista päivästä. Olinhan nytkin kymmenen päivää yksin. Mutta kaksi päivää koulussa ilman terkkarin olemassaoloa kuulostaa hyvin pelottavalta. Jakso vaihtuu ja joudun menemään polillekin yksin. Kuka musta huolehtii sitten koulussa? Kauhean traumaattinen ajatus, joka järkevästi ajatellen kuulostaa aivan naurettavalta. Mä ajattelen usein että mitä jos se hylkää mut. Ei enää tulekaan töihin, on joku sijainen. Mitä jos se joutuu sairaslomalle tai muuttaa, vaihtaa työpaikkaa. Mä saan traumoja pelkästä ajatuksesta.

But you're still on my lonely mind

Kymmenen päivää sängyssä makoilua. En ole sairas, en ole kuumeessa tai flunssassa. Päässä se kaikki vika on. Olen niin typerä kun en oo edes käynyt kuntosalilla vaikka lastensuojelu kustantaa koko lystin. Mun pitäisi vielä rohkaistua ja pyytää sieltä pian rahaa ihan peruselämään, ruokaan ja laskuihin, mutta en kehtaa vaivata. Tuntuu kuin mä en ansaitsisi mitään. Multa aina kysytään että riittääkö rahat ja vastaan että joo joo, pärjään kyllä vaikka jääkaapissa olisikin vain valo ja kukkarossa matti. En vaan pysty myöntämään sitä etten ole omavarainen.

Oon nukkunut koko viikon yöt zopinoxien avulla. Ja kaksinkertaisilla annoksilla ohjeeseen verrattuna. Ihan väärät lääkkeet mulle kun nukun siltikin vain 5-6 tuntia niiden avulla. Parin viikon päästä vaihtoon. Mirtatsapiinia tai tematsepaamia ilmeisesti seuraavaksi. Viime yö ilman lääkkeitä oli muuten yksi helvetti. Pakko pitää vähän taukoa väkisten pillereistä. Saan ainakin tehtyä päivisin jotakin enkä vain haahuile ympäriinsä.

Kammoksun polilääkäriä. Mun vointi on nyt viikon parin aikana kääntynyt äärettömän jyrkkään laskuun ja näen painajaisia että se uhkailee taas osastolla. Luonnollisesti uniongelmat on osasyynä voinnin alenemiseen. Mutta yksinäisyys ja tää hiton eristäytyminen aiheuttaa eniten tuskaa ja ahdistusta. Ja siihen ei mitkään maailman lääkkeet auta.

Mä oon niin sekaisin sisältä. Koulu sekoittaa vielä lisää pakkaa lisäämällä stressiä ja paineita. En oo ollut kymmeneen päivään yhteydessä terkkariin mikä on uusi ennätys. Se päästi mut liikaa irti ja oon sotkeutunut näihin elämänlankoihin. Jos mä oon kymmeneen päivää yksin omien ajatusten kanssa niin osaan kyllä tuhota itseäni ja elämääni taidokkaasti.

Before I die I want to..

What am I leaving when I'm done here?

Olen niin väsynyt. Koko loma kuluu siinä että makaan sängyssä. Kauppaan en halua mennä. Ihmiset ahdistaa ja ei ole rahaa. Zopinoxeja kuluu tiuhaan tahtiin iltaisin sillä en halua olla yksin omien ajatusten vankina yölläkin. Apteekista saa onneksi lisää kun jalomielinen lääkäri määräsi purkki kaupalla pillereitä. Eipä tarvitse enää vinkua ettei saa unta. Sietokyky noihin lääkkeisiin on tosin huimaa. Ensin yksi tabletti takasi koko yön unen ja lisäksi vielä aamutokkuraisuuden, ja nyt syö neljäkin pilleriä ja silti nukun niillä vain kuusi tuntia ja sitten herään. Suuri houkutus olisi ottaa lisää lääkkeitä heräämisen jälkeen.

Oon vaan maannut sängyssä niin kuin ennen vanhaan kun olin masennuksen kourissa. En ajattele mitään itsetuhoista, oon liian väsynyt. Tämä on niin tuttu skeema, että oikein naurattaa kun en osaa pyrkiä tästä kuitenkaan eroon. Uusia asia on se, että mä kartan ihmisiä ja kaikkia sosiaalisia kontakteja. Ja enää en jaksa keskittyä ystävyyssuhteiden luomiseen. Miksi edes yrittää kun kukaan ei huoli mua porukkaan.

En ymmärrä miksi pitäisi jatkaa elämää. Jatkaa sängyssä makaamista ja kituuttaa koulussa muutama tunti viikossa. Koulussakin käyn oikeastaan vain ruuan takia. Ei ole rahaa enää ruokaan, ei enää mihinkään. En uskalla vaivata ketään ja kysyä, että voisinko saada vähän rahaa että pärjään loppu kuukauden. Siitä tulisi vain paperisota sosiaalitoimistossa joka päättyy hylkäämiseen ja pitkään listaan lakikohtia. En ansaitse kenenkään mielestä elämää.

Minä ja hän

Kirjoitan extra-postauksen siitä kuinka tutustuin terkkariin. Toivottavasti se hieman kannustaisi pyytämään ja hakemaan apua, eikä heti luovuttamaan, vaikka omista asioista puhuminen onkin vaikeaa.


Ensimmäisen kerran olin yhteydessä terkkariin aivan lukion alussa, hain buranaa päänsärkyyn. Se oli oikeastaan niin sanottu esinäytös eikä mulla tai sillä ollut intressejä mitään muuta puhua. Muistan kun terkkari sanoi mulle, että opettajan huoneessa on taivaallisen ihanaa suklaakakkua ja katoin sitä vähän ihmeissäni.

Ennen varsinaista ensimmäistä tutustumiskertaa pyörin monen monta viikkoa ja tuntia terkkarin vastaanoton lähettyvillä. Kynnys mennä sinne oli ylitsepääsemättömän korkea. Pari kertaa painoin jopa summeria mutta lähdin heti karkuun kun pakokauhu iski. Vähän ennen joulua uskaltauduin vasta astelemaan kynnyksen yli. Terkkari puhui puhelimessa ja joku harjoittelija tyttö pyysi istumaan ja odottamaan. Ahdisti aivan mielettömästi ja mielessäni juoksin monta kertaa pois sieltä. Havahduin siihen kun terkkari kysyi että mitäs sulle. Takeltelin jonkun hyvin epämääräisen vastauksen. Sen jälkeen kerroin nimeni joka kertoi aika paljon että mitä mä siellä teen. Terkkari kyseli, minä vastasin emmä tiiä. Se antoi mulle koululääkäriajan. Mulla oli ihan voittaja fiilis kun uskaltauduin hakemaan apua.

Koululääkärin ajat olivat myöhässä ja odotin hyvin pitkään pääsyä sen luo. Terkkari tuli viereen istumaan ja juttelemaan. Tuli sellainen olo että tämä tyyppi välittää. Koululääkäri antoi polille ajan ja pakotti menemään sinne. Olin sitä vastaan kunnes terkkari tuli ja sanoi että se voi lähteä mukaan. Ajattelin kuitenkin etten pysy hengissä tuohon aikaan asti, sillä reilu kuukausi oli pitkä aika selviytyä. Terkkari kuitenkin antoi mulle tapaamisaikoja ja niiden avulla sinnittelin. Se juttelu oli aika yksipuolista mutta silti helpottavaa. Terkkari kyseli ja minä vastasin suurimmaksi osaksi emmä tiiä. Olin varmasti hyvin ärsyttävä ja ehkä jopa ahdistava, kun puhuin että haluan kuolla, mutta muuten vastailin emmä tiiä. Välillä se suuttui mulle kun tavallaan tahattomasti uhkailin itsemurhalla. Elääkö vai kuolla, se ei ollut sille samantekevää. Teimme sopimuksia että pysyn hengissä seuraavaan tapaamiskertaan. 

Ensimmäinen polireissu. Autossa terkkari puhui ja se oli rauhoittavaa kuunnella sen höpsöjä juttuja. Se kuvaili mulle yksityiskohtaisesti ruokia ja ruokaresepjä. Ja niin täynnä positiivista intoa että se tarttui muhunkin. Polilla lääkäri sanoi että mä meen osastolle. Terkkari kuitenkin pelasti mut sillä se luotti ohuesti muhun ja puhui lääkärin ympäri. Ajattelin että onpa hullu nainen kun luottaa mun hengissä pysymiseen. Se kuitenkin kannusti yrittämään jatkamaan päivästä toiseen. Oli jotakin syytä edes elää.

Tavattiin terkkarin kanssa noi pari kuukautta niin, että se antoi aina ajan, sillä en olisi muuten uskaltanut vaivata sitä. Aloitin lääkkeet ja sain niistä mielettömät aloitusoireet ja uskallauduin menemään sen luo ilman sovittua aikaa. Kun astuin kynnyksen yli niin se sanoi heti aluksi että se oli hyvin ylpeä kun tulin ilman sovittua aikaa. Mua ahdisti aivan sairaan paljon ja se pyysi mua jäämään hetkeksi sinne huilailemaan ja hengittelemään. Se rauhoitti mua aivan valtavan paljon. Tuon tapaamisen jälkeen aloin uskaltautua käymään sen luona omin voimin ilman varsinaisia aikoja. Kerta kerralta aloin puhumaan enemmän. Se tunsi mut, mä luotin siihen. Olin aika kummallinen kun välillä pyristelin irti sen luota ja sitten taas palasin takaisin kun omat siivet eivät kantaneetkaan.

Sitten koittikin poli helvetti. Lääkäri uhkaili taas osastolla ja pakotti psykologisiin testeihin. Terkkari järjesti omat asiansa niin että se pääsi aina mukaan polille. Olin usein hyvin pahalla tuulella mutta se ei sitä haitannut. Matkat olivat kuitenkin mukavia kun terkkari puhui ja tutustuimme lisää toisiimme. Psykologisissa testeissä ei siis löytynyt mitään sen vakavampaa eli en ole todistettavasti täysin sekopää. 

Kesäloma alkoi ja siirryin opiskelusta kesätöihin. Olimme edelleen terkkarin kanssa yhteydessä vaikka välimatka olikin pitkä. Terkkari oli töissä ja en tuntenut syyllisyyttä vaikka se uhrasi aikaa minuunkin. Viimeisenä terkkarin työpäivänä oli myös polireissu. Silloin mä itkin autossa. En itke koskaan ihmisten edessä ja nyt padot vaan murtuivat. Ei se kuitenkaan syyllistänyt tai alkanut raivota mulle mun heikkoudesta. Päinvastoin. Itkin yhä enemmän, osittain onnesta kun en ollutkaan yksin. Terkkari oli kuitenkin yhteydessä muhun sen lomallansa. Se kuunteli mun murheet ja ahdistukset eikä päästänyt mua niin sanotusti karkuun. Täytin vuosia ja se toi mulle lahjan vaikka en olisi mitään halunnut. Terkkari jatkoi kannustamistaan ja antoi uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Ei saa luovuttaa. Hetki hetkeltä eteenpäin mutta ei yksin. 


:)

Under the surface

Syysloma napsahti sitten omalle kohdalle. Loma tuli nyt aika pahaan saumaan ja se on viimeinen asia mitä haluaisin. Masennus ja ahdistus tuntuu raastavan jälleen sisällä. Se on vähän ihmeellistä, että oon saanut jälleen ahdistuskohtauksia vaikka ne on pysyneet jo pitkään pois. Lääkkeiden nosto taitaa olla paikallaan kun tehot on tainneet vähän hiipua.

Vihaan tätä lomaa ja kaikkea yksinäisyyttä ja tylsyyttä. Sitä että pitää olla jatkuvasti omien ajatusten parissa vaikka mielelläni tekisin jotain muutakin. Yöt on yhtä helvettiä kun en saa nukuttua. Tai saisin kyllä lääkkeillä mutta en voi niitäkään joka yö käyttää.

ps. Minä kirjoitan extra-postausta siitä, että kuinka tapasin terkkarin.

But no one would listen, 'cause no one else cared

On ahdistanut koko viikon aivan sairaasti. Ajatukset olleet hyvin hyvin synkkiä. En ymmärrä että miksi aina vaan jatkan ja jatkan eteenpäin. Tänään oli oikein pohjanoteeraus. Oon koko päivän ollut yksikseni ja ainoastaan halunnut kuolla kunnes käytin viimeisiä voimiani ja ajattelin mennä terkkarille. Odotin ja odotin ja odotin mutta en päässyt sen luo. Reilun tunnin istuin ja purin kynsiäni. Pidätin itkua ja odotin ja odotin. Joku opettaja kulki ohi siitä ja kysyi että eikö terkkari ole siellä. Ääni väristen vastasin ettei ole. Sanoin että joo ei se haittaa ja lähdin äkkiä pois kyynelten saattelemana. Olisin tarvinnut terkkarin apua enemmän kuin osasin edes arvata.

Mun pitäis alkaa käydä koulussa muutenkin kuin syömässä ja terkkarilla. Kävin tänään koulussa vain syömässä ja pidin koko päivän omaa lomaa. Nopeasti ruokailuun ja vielä nopeampaa pois ettei kukaan saa kiinni. Hyvinhän se sujui. Koulun jälkeen kaupassa tosin sellainen nolo tapahtuma, että törmäsin opettajaan jonka tunneilla olisi pitänyt istua. Säikähdin ihan sairaasti kun se koputti selkään ja sanoi että sua mä kaipasinkin tänään. Siinä sitten suklaalaatikko sylissä sepitin että kuinka flunssassa olin tänään. Häpesin niin omaa tyhmyyttäni että lähdin äkkiä pois ja jätin suklaatkin kauppaan.

As long as the wrong feels right

Otin torstaina illalla 1,5 tablettia ja ei mitään muistikuvaa että nukuinko vai enkö. Aamulla heräsin kellonsoittoon mutta jäin kuitenkin nukkumaan eli lintsasin taas aamutunnit. En oo koko viikkona ollut aamutunneilla. Nyt olin kuitenkin vielä niin tokkurassa ettei olisi tullut yhtään mitään. Parin tunnin päästä kuitenkin pääsin ylös. Unesta tai lääkehorroksesta. Koulussa olin ihan muissa maailmoissa ja kaikki ihan pienet arkirutiinit vaati aivan älyttömästi keskittymistä ja ajattelua. Ruokajonossa unohdin ottaa veitsen ja haarukan vaikka kuinka keskityin muistamaan ruokailu skeemaa. Puolen päivän jälkeen aloin kuitenkin selvetä lääkkeistä ja ajatus kulkee jälleen normaalisti.

 Yhden yön olin ilman lääkkeitä mutta eilisiltana vedin niitä senkin edestä. Ilmeisesti seitsemän zopinoxia. Hävettää tämmöinen lääkkeiden kanssa leikkiminen. Reseptissä lukee että korkeintaan kaksi tablettia juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta minä napsin niitä vartin välein ja täysin hereillä. Ei noi lääkkeet oikein tunnu sopivan mulle. Ei mua yhtään väsyttänyt mutta en myöskään saanut niitä apteekkarin lupaamia halluja. Mutta noi zopinoxit rentouttaa mukavasti ja lamaa sen verran ettei ahdista tai murehduta mikään. Ja ilmeisesti ne nukahduttaa sillä viimeiset 12 tuntia on aivan tyhjää, ei mitään muistikuvaa mistään. Aamulla heräsin puolelta päivin, kävin tokkurassa kaupassa ja sen jälkeen nukahdin uudestaan. Voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua ilman huolta huomisesta.

En tiedä yhtään mitä tekisin noiden lääkkeiden kanssa.

 

Close the eyes, enjoy the mind

Hain nukahtamislääkkeitä apteekista ja oli jotenkin ahdistavaa kun olo oli kuin jollain pilleripäällä. Se apteekkari sanoi, että on tärkeää mennä heti nukkumaan kun ottaa lääkkeen eikä jäädä valvomaan missään tapauksessa. Muuten voi nähdä hallusinaatioita. Aijaa, lääkäriltä unohtui sitten kertoa yksi pienen pieni asia noista lääkkeistä. No, minä testasin kuitenkin näitä liskolääkkeitä. Otin illalla puolikkaan tabletin vaikka lääkärin mielestä voisin ottaa kaksikin pilleriä. Sen lääkkeen pitäisi vaikuttaa puolen tunnin sisällä ja makoilin sängyssä sen ajan ilman että mitään olisi tapahtunut. Sen jälkeen nousun ylös täysin tietoisena ja otin toisen puolikkaan pilleristä. Vartin päästä nukahdin ja muistan että ajatukset olivat kyllä aika hulluja ennen nukahtamista. Muistan pohtineeni koko ajan että missä on kapteeni Josh. Kuka helvetti sekin nyt sitten on. Onneksi oli silmät ummessa, muuten olisin varmaan nähnytkin kapteeni Joshin.

Neljän tunnin päästä kuitenkin jo heräsin selväpäisenä ja nukahdin ilmeisesti luonnollisesti sen jälkeen. Aamulla olo ei ollut yhtään tokkurainen vaan aivan selvä. Ainoastaan ärsyttävän kitkerä metallinmaku suussa oli jäljellä lääkkeistä. Ja janottaa ihan sairaasti. Päivällä tosin alkoi väsyttää ja ajatukset tuntui yhtä jähmeiltä kuin valvotun yön jälkeen vaikka olinkin nukkunut.

Lähinnä pelkään nyt että jään koukkuun noihin lääkkeisiin. Tai näen jotain hallusinaatioita ja alan yöllä elämään niiden mukana. Ihmettelen vieläkin miksi mulle annettiin noita lääkkeitä vaikka olisi ollut paljon turvallisempiakin vaihtoehtoja tarjolla..