I'm not lazy, I'm on energy saving mode

Yksitoista päivää aikaa koulun alkuun. En enää haluaisi sinne takaisin. Yritän olla ajattelematta asiaa mutta se alkaa väkisinkin tunkea mieleen. Ekan jaksot kirjat kummittelevat pöydällä. Siivotessa tupsahtaa koulureppu eteen ja huomaan etten oo tyhjännyt sen sisältöä. Repun sisältö tuoksuu koululta ja opiskelulta. Hyi, kun ahdistaa. Sähköpostiin ilmestyy alekuponki lukiokirjoihin. Stressaavaa kun olisi kannattavaa tilata elokuussa kaikki lukiokirjat. Pääsisi kerralla eroon siitäkin tuskasta. Kirpaisisi kerran vain kukkarossa. Viisisataa euroa ainakin kuluisi. Se on suuri raha ja varsinkin kun osa kirjoista on käytössä vain sen kuusi viikkoa elämästäni.

Monenlaisia epäsuoria kouluun liittyviä valmistautumisia täytyy tehdä näiden päivien aikana. Unirytmissä viiden tunnin heitto joten sitä täytyy hieman muuttaa. Ei vain millään huvita nousta ylös sängystä varsinkaan kun ei ole mitään syytä miksi nousisi. Taidanpa jättää sittenkin unirytmin ennalleen. Toinen epäsuora asia mikä pitäisi koulun eteen tehdä on uusien vaatteiden shoppailu. Ei vaan millään kiinnostaisi mennä lämpimänä kesäpäivänä shoppailemaan kouluvaatteita. Tai ainakaan yksin. Ja vielä kun kukkaro on laihiksella.

Muutto junnaa aikalailla pakoillaan. Voisin tehdä monenlaista muuttoa edistävää asiaa mutta kiinnostus on vaan pohjalukemissa.

Oon ollut hetken todella passiivinen kaiken suhteen. Istun mielummin koneella tai sohvalla olympialaisten parissa kuin tekisin jotakin hyödyllistä. Ruoanlaitto ei nappaa yhtään ja syön mielummin jotakin helppoa ja todennäköisesti epäterveellistä. Hädin tuskin kahvia viitsin keittää. Terkkarikin on töissä mutta ei huvita siihenkään olla yhteydessä, ei ole edes mitään asiaa. Nyt ei kuitenkaan syy ole masennuksen tai ahdistuksen vaan yksinkertaisesti laiskuuden. Olen laiska ja haluan vain olla. Kerran neljässä vuodessa on sopivaa olla tekemättä mitään ja vain penkkiurheilla. Ehtiihän sitä tiskata ja pestä pyykkiä sen jälkeen ihan tarpeeksi. Onneksi kukaan ei näe minua nyt. Sen jälkeen voisi tulla epäilyksiä että kuinka pärjään oikein omassa kämpässäni saatika lukiossa.

Päiväkirjamerkintöjä

Löysin vanhoja päiväkirjoja joiden lukeminen järkyttää jopa minua. Luulin että olin tuhonnut jo kaikki vuosien saatossa kirjoitetut päiväkirjat, mutta viimevuotiset tekstit ovat osittain vielä tallella. Kirjoitan tänne pääkohtia päiväkirjamerkinnöistä vuodelta 2011 ja 2012 ja sen jälkeen poltan jokaisen sivun.

28.4.2011
Kaikki on niin helvetin sekaisin. En pysty puhumaan kenellekään ja kellään ei oo aikaa kuunnella rauhassa ilman kiirettä. Miks mun kynnys on niin korkea puhumiselle? Ahdistaa että vain viis viikkoa koulua. Sen jälkeen hyppy tuntemattomaan odottaa. Voi kun oisin ymmärtänyt hakea apua jo vaikka vuoden alussa, ois ollut enemmän toivoa. Nyt kaikki toivo on kadonnut ja elämä alkaa olla ohi. En jaksa enää tätä elämää. Kukaan ei osaa auttaa sillä kaiken pitäisi olla ihan hyvin.

29.4.2011
Tänään muut luokkalaiset teki ysikampaa. En ollut mukana eikä se varmaan ketään kiinnostanut. En näe sitä päivää kun viimeinen kamman suikale revitään irti. Kaiken kruunaa se, että sain loukkaavan kirjoituksen omalle kohdalleni. Onneksi pian kaikki on ohi.

6.5.2011
Vielä pari päivää ja sitten kaikki on ohi lopullisesti. Olen onnellinen kun ei tarvitse enää herätä.

21.5.2011
Miksi en onnistu edes tappamaan itseäni? Miksi kaikki menee päin helvettiä? Antakaa mun mennä. 

24.5.2011
Helvetin luokkaretki jossa mun ei pitänyt enää olla mukana. En ilmoittautunut alunperinkään koko reissuun mukaan mutta luokanvalvoja pakotti lähtemään. Junamatka yhtä helvetinmoista kiusaamista. Mun pitäis olla kuollut. Silti istuin tänään kuus tuntia junassa miettien koko ajan miten ihanaa olisi hypätä junan alle. 

29.5.2011
Viimeiset hetket käsillä koulun suhteen. Ei mun kuuluis enää elää. Mitäs oon vitun epäonnistuja. Yhtä kidutusta. Toisaalta ihan hyvä että pääsee edes koulusta pois. Ei enää jatkuvaa kuittailua.

15.7.2011
Olis kiva jos sais jotakin pillereitä että vois nukkua ja saada tän ahdistuksen edes hetkeksi pois. Ja joilla voisi päästä koko elämästä pois tarpeen vaatiessa.

8.1.2012
No nyt on aika kirjoittaa tähänkin. Siitä on kulunut melkein puoli vuotta kun viimeksi tätä oon avannut. Asiat on vaan niin paljon muuttuneet mutta en pysty niistä jauhamaan sen enempää. Lukiossa menee ihan ok vaikka olosuhteiden pakosta oon liikaa yksin. Mun ryhmänohjaaja on tosi kiva ja oma ryhmä  ihan siedettävä. Ei ainakaan enää hirveästi kukaan kiusaa. Oon jutellut pari kertaa kouluterkkarin kanssa ja se vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä. Aika jännä ihminen mutta tosi mielenkiintoinen. Pitää nyt vaan yrittää olla rohkea ja puhua sille edes vähäsen. 

5.2.2012
En jaksa enää edes kirjoittaa. Toi lausekin oli jo työn ja tuskan takana. Nyt oon vasta hyväksynyt että mulla on oikeesti jotakin "vikaa" päässä. Oon kyl tiennyt ettei kaikki oo oikein hyvin, muytta oon aatellut että sitkun haluun niin kaikki alkaa mennä taas paremmin. Mutta kun ei se mee niin ja en oikein edes halua itselleni mitään hyvää sillä en ansaitse mitään. Ahdistaa aivan helvetin sairaasti. Aion aloittaa elämäni uudestaan mutta en tiedä mikä olisi ensimmäinen askel. Se ei saa olla liian suuri tai se jää viimeiseksi.

12.2.2012
Viikko on taas kulunut ja oon vieläkin elossa. Valitettavasti. Toivottavasti koeviikko menis edes hyvin sillä jos petyn siinä niin en jaksa enää edes koulua. Päässä menee kuin vuoristorataa ja alkaa käydä vähän raskaaksi. Uskon että selviän nää kaks viimeistä jaksoa tai oikeastaan pakotan itteni selvitymään niistä, sillä terkkari pörrää ympärillä auttamassa. Ei sen ehkä kannattais panostaa muhun sillä oon jo oikeastaan kuollut. Mutta se on aikuinen ihminen ja minkäs mä sille teen jos se haluaa huolehtia musta. En oo pakottanu.

19.2.2012
Oltiin tänään terkkarin kanssa polilla. Täytyy sanoa että se on hullu kuski, eipähän tuu tylsää. Terkkarille kauhea vastuu kun se joutuu kattelemaan mua vielä pari kuukautta ainakin. Poli työntää mut sen ongelmaksi. Mun pitäis puhua sille tyypille enemmän eikä vaan pyöritellä näitä asioita päässäni. Jotenkin tuntuu siltä että mun kohtalo tulee olemaan karu ellen pysty pian puhumaan. Olis kiva jos pystyis rakentamaan elämää pikkuhiljaa uudelleen, mutta yksin en siihen pysty sillä haluan heti voida paremmin. 

22.2.2012
Lähetin terkkarille viestejä sillä halusin nähdä sen. Kauhea ahdistus kun ekan kerran kirjoitin sille viestiä. Tykkään jutella terkkarin kanssa ja oon pystynyt hieman puhumaan asioistani. Äikän kurssin ryhmätyökin sujuu paremmin kun kerroin ahdistuksesta terkkarille. Ei mulla oo mitään menetettävää vaikka uskaltaudun olemaan sille edes avoin ja rehellinen. Haluan kokeilla juttelemista jos sillä tavalla tää ahdistus laskis edes vähän. Toivottavasti terkkarikin haluaa tavata mua vielä. 

23.2.2012
Tänään juttelin terkkarin kanssa ja sain puhuttua sille ihan hyvin tai kohtuullisen hyvin ongelmistani. HYVÄ MINÄ! Ei mulla oo enää mitään hätää jos pystyn samaa rataa puhumaan. 

26.2.2012
Pakkoloma toisin sanoen hiihtoloma alkaa. Huoh, terkkari laittaa viestiä lomallakin mulle. Tuntuu pettymykseltä vastata etten oo tehnyt mitään ja ahdistaa. En silti aio valehdella sille. Sen ei ehkä kannattais miettiä mua lomalla. Kuitenkin itken kun en ansaitse noin hyvää kohtelua.

Tekstiä piisaa vielä hieman ja voin tehä kakkososan mahdollisesti..?

I don't deserve your help

Eilinen kämpällä käyminen tukihenkilön kanssa sai aikaan niin valtavan ahdistusryöpyn, että meinasin jo perua koko kämpän. En sanonut mitään sille että mulla on nyt pakokauhua ilmassa laadultaan erittäin tuhoisaa. Se kämppä on ihan mukava vaikka toki se on aikasta pieni. Muutto pelottaa vaan niin helvetin paljon.

Naputtelin terkkarille iltapäivällä viestin. En lähettänyt sitä. Parin tunnin päästä naputin uuden viestin. Poistin senkin. Pian kirjoitin kolmannen viestin jonka pitkän vatvomisen jälkeen lähetin. Sen jälkeen aloin itkemään ja heitin puhelimen kauas pois. Häpeällinen sortuminen kun lähetin viestin. Ja kun viestiä tuli takaisin aloin taas itkemään, nyt ilosta ja onnesta kun mulla on ihminen joka auttaa ja jolta voi pyytää apua. Ens viikolla me nähdään pitkästä aikaa. Jollain tavalla voin sanoa, että olen onnellinen ja onnekas kun oon saanut elämääni tuollaisen ihmisen. En vaan tiedä ansaitsenko tämän ihmisen avun.

Feel the rain on your skin

En haluais mennä kolmen viikon päästä kouluun. Pelottaa ja ahdistaa. Ravaan ympäri taloa ja stressaan. En uskalla lukea lehtiä kun mainoksissa hyppii reppuja ja koulutarvikkeita. Kirjakauppa pommittaa mainoksilla joissa kysytään oletko valmis. Onko kauppojen pakko alkaa ahdistelu jo kuukautta ennen koulujen alkua? Postilaatikosta löytyy enkun kirja. Miksi miksi miksi juuri sen kirjan pitää saapua ensin ja muiden helpommin siedettävien aineiden vasta jälkilähetyksenä?

Koulun alkamisessa pelottaa kaksi asiaa; yksinäisyys ja kiusaamisen mahdollisuus. Mutta nyt mulla on kaksi valttikorttia apuna; oma kämppä ja rohkea terkkari. Me ollaan tehty suuri työ parantumisen eteen ja terkkari ei todellakaan anna kenenkään samanikäisen tuhota sitä. Tulkaapa nyt meille sanomaan asianne.

Mietin illalla taas kiusaamista. Muistoja julmasta leikistä tuli mieleen ja itkin niiden seurauksena. Alakoulussa kiusaaminen oli rajua ja aloin viettää aikaa välituntisin yksin. Seisoin ulkona yksin kun muut pelasivat futista. Opettaja kävi silloin tällöin kysymässä että miksen mene muiden seuraan. Oliko kenties pää kipeä tai jalat jumissa. Sanoin vaan pirteänä että oon mielummin tässä rauhassa. En ollut kovinkaan surullinen sillä sain olla rauhassa edes hetken kiusaamiselta. Opettaja kävi kuitenkin valittamassa luokkalaisille kun he eivät pyydä minua mukaan pelaamaan. Seuraavalla välitunnilla porukka tuli hakemaan pelaamaan. Yksi tyttö retuutti käsikynkästä kentälle kun opettaja oli pakottanut ottamaan "ton" mukaan. Tulin hyvin surulliseksi ja seisoin välitunnin maalin vieressä ja opettaja katsoi niin tyytyväisenä kuinka ratkaisi ongelman. Seuraavilla välitunneilla menin vapaaehtoisesti seisomaan maalin viereen.Onneksi pian tuli talvi ja futis jäi. Muistan erään luistelutunnin järvenjäällä. Päivä oli kaunis, aurinko paistoi ja järvenjää oli sileä ja luistava. Kyseessä oli perjantain viimeiset tunnit ja viikonloppu rauhassa kiusaajilta piristi mieltä. Muut luokkalaiset luistelivat kaveriporukoissa. Minä menin mielelläni yksikseni omia polkujani. Jossakin vaiheessa opettaja tuli vastaan ja kysyi mihinkäs kaverit jäivät? Aattelin eka että mitkä kaverit. Sanoin posket punaisena hehkuen että oon luistellut yksin koko ajan ja kerroin innokkaasti kuinka kaukana kävin. Opettaja sanoi vain että no sehän on hienoa ja että voi lähteä jo kotiin viikonloppua viettämään.
Maanantaina kokoonnuimme normaalisti aamunavaukseen koko koulu. Opettajat pitivät saarnan kaikille siitä kuinka olin luistellut yksin. Seuraavalla kerralla super pitää ottaa porukkaan mukaan tai me pakotetaan kaikille luistelupari. No, seuraavalla luistelukerralla erittäin ärsyyntyneet luokkakaverit väkipakolla vetivät mut järvenjäälle luistelemaan niiden mukana. Sain kuulla kuinka noloa tää on ja kuinka kamala ihminen oon. Ne suunnitteli kuinka voisin olla kaikki rennot liikuntatunnit pois koulusta. Kyllä sä joukkupeleihin voit tulla kun osaat pelata, mutta me halutaan olla niinku kaveriporukalla muuten. 
  

 

Give me a second to breathe

Helvetin kela. Soittivat aamulla yhdeksän maissa kun olin vielä unten mailla. En kuullut enkä siis vastannut. Soitinpa takaisin ja sain kuulla vain puhelinpalvelun äänen ja pahoittelun ettei siihen numeroon voi soittaa. Kehotti soittamaan palvelunumeroon. Voi helvetti. Kaikki numerot on valtakunnallisia ja mä tarttisin vain sen yhen toimiston numeron mutta ei, toimistoihin ei voi soittaa. Eka soitin opiskelijantukeen. Odotin. Odotin. Ja vielä kerran odotin ärsyttävä musiikki taustalla soiden. Keskimääräinen jonotusaikamme on 6 minuuttia. Jep, jep. Vaihdoin asumistukinumeroon. Samaa musiikkia soi mutta elävää ihmistä en saanut linjoille millään. Luovutin ja päätin odottaa että kelan asiakaspalvelija soittaa toimistostaan pian uudestaan. Ärsyttävää kun pitää olla koko ajan puhelimen vieressä että ehtii vastata mahdolliselle elävälle ihmiselle. Lopulta soitto tulee ja aiheena oli vain puuttuva liite vuokrasopimuksesta. Se kelan nainen kuulosti lehtimyyjältä ja aattelin että se pian kauppaa jotakin tukea kaupanpäällisiksi. Jos tilaat opintotuen kahden viikon kuluessa niin saat kaupan päälle opintolainan 50% alennuksella. Mutta jos jotakin positiivista niin opintukihakemuksen käsittely kesti vain kaksi päivää. Voin varmaan nyt huokaista helpotuksesta sillä rahaa ehtii tulla elokuunkin vuokraan.

Maanantaina kämppää katsomaan toista kertaa. Jänskättää yhtä paljon ellei enemmänkin. En tiedä mitä pelkään, että se on kutistunut vai seinät ovat yhtäkkiä kaatuneet? Toivottavasti sisustussuunnitelmaa ei tarvitse hirveästi muuttaa käynnin jälkeen.

26 päivää siihen että kämppä on mun. 22 päivää koulun alkamiseen. 11 päivää terkkarin lomaa jäljellä. Tiedän että koulun alkaminen on helvettiä. Eka koulupäivä. Ahdistaa. Edellisenä yönä pari tuntia unta jos sitäkään. Herätys ennen kuutta. Ei pysty syömään. Ahdistaa. Ei löydy mitään vaatteita. Kiirehdin bussiin. Ensin kokoontuminen ryhmänohjaajan luokkaan. Pikainen palaveri ja nimenhuuto. Kirkkoon istumaan. Sen jälkeen ahdistava ruokailu jossa jonot ulottuu pihalle asti ja ruokana on todennäköisesti nakkikeittoa niin kuin aina ekana päivänä. Seuraavaksi koko koulu saliin ja uusille ykkösille esittäytyminen. Sen jälkeen ravaan opon ovelle hakemaan aikaa tapaamiselle seuraavaksi päiväksi. Päivä loppuu aikaisin ja joudun venaamaan bussia taaaas kauan.
Toinen koulupäivä. Kaksi tuntia bilsaa. Onnekkaat hypärit jotka ovat viimeiset koululla kulutetut ilman kämppää. Saan syödä rauhassa. Opolle toivottavasti käymään. Kipaisen varmaan terkkarillakin. Seuraavat kaksi tuntia ovat enkkua. Ahdistaa kun pystyn kuvittelemaan ensimmäisen tehtävän. Pitää kertoa parille omasta kesälomasta ja sen jälkeen koko luokalle. Hmm.. olen ylimääräinen ja ei oo paria. Ja mitä vittua mä edes kerron jollekin tuntemattomalle ja ennen kaikkea koko luokalle lomastani? Se on ärsyttävää kun kysellään tuollaisia. Henkilökohtainen asia mitä tein lomallani ja mitä en. Tuollaisen kyselyn pitäisi olla vapaaehtoinen ja ne saa kertoa lomastansa jotka haluaa.

 ps. huomasin blogini näkyvän googlen avullakin joten piilotin sen hakukoneilta

Just Do It

Oon pari päivää jankannut mielessäni yhtä helvetin kaappia tai kirjahyllyä vai mikä se on, mutta kuitenkin sellaista isoa tilansyöjää, että mihin mä sen tungen kämpässäni. Vastaus on lopulta hyvin yksinkertainen; en raahaa sitä kämppään. Ei mitään järkeä roudata 6 hyllyistä jättiä, jossa yhessä hyllyssä on jotakin järkevää tavaraa ja loput hyllyt koostuu vanhoista lehdistä, romusta, mopokypärästä ja jättimäisestä pinosta enemmän tai vähemmän tärkeitä papereita.

Oon miettinyt muuttoa ehkä vähän liikaa ja mulla on päässä upeaakin upeampi sisutussuunnitelma. Tällä viikolla varmaankin pääsen uudestaan tsekkaamaan kämpän. Jännittää yhtä paljon kuin ekalla kerralla. Mutta ei ahdista yhtään, vain jännittää.

Tänään tilasin jopa lukiokirjoja ekalle jaksolle. Hyi kun tuli kalliiksi. Kuukausi sitten en edes ajatellut kirjojen tilaamista, sillä en ollut yhtään varma oonko enää syksyllä edes hengissä. Toki eihän se nyt oo varmaa kenellekään. Ties milloin tippuu taivaalta flyygeli päähän. Mutta nostin ainakin selvitymisprosenttia suuremmaksi.

Yllättävän vähän oon hmm.. ikävöinyt terkkarin tukea. Luulin että hajoaisin aivan palasiksi loman aikana mutta ihan hyvin on pärjäilty. Tosin lasken päiviä sen loman loppumiseen.

Ja jos loppuun jotain pientä positiivista niin ostin uudet juoksukengät ja 1,5v tauon jälkeen oon alkanut käymään juoksemassa. Tosin oon käynyt 3 kertaa vasta joten ei nyt vielä liikaa hihkuta. Mutta uudet ja hyvät kengät kutkuttelee mukavasti eteisessä ja ei niitä raaski käyttämättä jättää.

Eka jakso

Kyllä tää loma kuluukin yllättävän äkkiä. Mä katoin jo ekan jakson lukkaria joka on tosi jees. Vaan 4 kurssia tosin.. Viisi tarttisin mutta se on sitten elokuun ongelma. Tosin noi on tärkeitä aineita jokainen. Psykasta ja bilsasta pakkokymppi, enkusta ja matikasta kasi niin hyvin menee. Juu, on ehkä vähän liian kovat tavoiteet. Helppohan sitä on lomalla puhua että sitten kun koulu alkaa niin nostan numeroita. Toi eka jakso on huippukiva ja helppo aloitus opiskelulle. Ei oo kun enkku jossa tehdään paritöitä. En tiedä kuinka paljon lintsailen enkun tunneilta paritöiden pelossa. Nyt kun on oma kämppä niin olisi houkuttelevaa aamun enkuntunnit vaan nukkua kuin ahdistua sosiaalisissa tilanteissa. Kuten huomaatte niin mulla kävi tuuri ja maanantaina on hypärit keskellä päivää joten tassuttelen hakemaan avaimet silloin kämppään ja eka muuttokuorma saapuu asuntoon myös. En vielä tiedä milloin uskallan ekan yön siellä viettää. Onneksi saan henkistä muuttoapua terkkarilta.

Tsekkailin uusia lukiokirjoja ja ahdistuin helvetinmoisista hinnoista. Ekan jakson 4 kirjaa 74e. Ja tuo on halvimmasta paikassa missä oon kanta-asiakas. Miten helvetissä mä pystyn maksamaan oppikirjat? Huoh, vielä pitää vihkoja ja konseptiakin ostaa. Kyllä nyt kirpaisee, 10 tuntia kesätöitä palaa heti ekan jakson kirjoihin.

Ässä

Tästä lähtien terkkari tulee olemaan pelkkä S koska tyyppi on sen verran tärkeä ettei sitä viitti ammattinimikkeellä kutsua.

Pari päivää sitten hoitoneuvottelussa sain luvan jatkaa lääkitystä ainakin lokakuuhun asti normiannoksella. Oon kuulemma parantunut hienosti masennuksesta ja muutenkin selviytynyt hatun noston arvoisesti rankasta vuodesta. Kuvitella että rouva idiootti lääkäri oli samaa mieltä asiasta. Muuttamisen suhteenkin se kannusti vaikka tosin asetti ehkä vähän liikaa paineita harrastusten ja kavereiden suhteen. Pitäisi alkaa harrastaa jotakin ja löytää kavereita lokakuuhun mennessä. Siinä sivussa luonnollisesti käydä lukiota ja asua omassa kämpässä. Kaikista vaikeinta on kavereiden hankkiminen ja tutustuminen toisiin ylipäänsä. Terapiaa en saa ainakaan syksyllä, sillä halutaan eka kattoa mitä muuttaminen tuo tullessaan. Ihan ymmärrettävää vaikka S ei ehkä aivan niin tyytyväinen päätökseen ollut. Me tiedetään että tartten psykoterapiaa ennemmin tai myöhemmin ja nyt olisi halvempaa alle 18 vuotiaana hoitaa pää kuntoon terapialla.


Vaikka S on nyt lomalla niin ollaan nähty pari kertaa ja soiteltu sekä viestitelty. Harvoin voi sanoa että toinen ihminen, aluksi täysin vieras tyyppi, välittää oikeasti.

Yritän täyttää kelan opintotukihakemusta mutta toi termiviidakko on helvetinmoista. Hädin tuskin osaan nimen laittaa oikealle kohdalle. En tiedä miten edes todistan että oon opiskellut jo vuoden lukiossa ja jatkan vielä opiskeluja. Ketään ei oo ees töissä koululla joten ei voi hakea allekirjoitusta ja leimaa sieltä. Toivottavasti viimeisen jakson kurssitodistus käy, vaikka se ei kyllä nähtävästi todista, että jatkan vielä syksyllä. Kai kela yhden lukiopiskelijan saa selville kun luottotiedotkin näppärästi selvittää. Hitto kun pitäis saada laput maanantaiksi postiin että ne kerkeää käsitellä ajoissa hakemuksen ja saan rahaa elokuun vuokraan. Keskimäärin kaks viikkoa kestää opintukihakemuksen käsittely, joten nippa nappa ehin saada tukea elokuun vuokraan, mutta maanantaina hakemuksen pitää kiitää jo ykkösluokassa kohti kelan toimistoa.

Vieroitusoireet

Yritän pysyä pystyssä, kroppaa puuduttaa ja pistelee, päässä tuntuu samalta kuin muurahaisista jotka liikkuvat tahmeassa hunajassa. Fyysiset vieroitusoireet lääkkeenlopetuksesta. Polilääkäri luulee että oon syönyt 75mg parisen kuukautta ja kehotti pienentämään viiteenkymppiin. Todellisuudessa oon syönyt 50mg koko ajan eli 8 kuukautta jonka aikana seiskaviis oli vain pari viikkoa. Minä sitten innostuneena ja erittäin fiksuna päätin omin päin puolittaa lääkityksen. 3 päivää vedin 25mg ja kaikki tuntui ihan normilta. En ajatellut että saisin mitään lopetusoireita. Kuitenkin neljäntenä yönä näin sellaisen määrän painajaisia jotka muistan vieläkin. Aamulla heräsin poikkeuksellisen myöhään ja otin puolikkaan lääkkeen. En meinannut pysyä millään pystyssä ja maailma ei tuntunut pysyvän millään kasassa. Aattelin oudon olon johtuvan verensokerista ja söin normisti aamupalan. Ei auttanut oloon yhtään. Kroppaa puudutti ja makasin sängyssä kun tasapaino ei oikein toiminut normisti. Pohkeissa säkenöi sähköiskuja ja iskut tuntuivat kohoavan koko ajan ylöspäin kropassa. Pää tuntui tahmealta, sydän hakkas vaikka ei ollut mitään fyysistä tai henkistä rasitusta.

Jossakin vaiheessa tajusin että ei vittu jos tää johtuukin lääkkeestä. Otin toisen puolikkaan lääkkeestä niin että annos palautui viideksikympiksi. Parin tunnin päästä olo alkoi olla parempi. Illalla se oli jo aivan normaali. Sen jälkeen tutkin pakkausselostetta ja sieltähän vieroitusoireet pamahtivat esille. En uskalla enää omin päin pienentää lääkitystä. Taidanpa jättää lääkkeenlopetuksen syksyn ongelmaksi. Ei vielä onneksi ole mitään paineita kun nyt syön 50mg niin kuin pitääkin. Toivottavasti lääkärillä on jotakin vinkkejä lopetukseen sillä noin se ei kyllä toimi.

Tuosta lääkkeestä on vaan niin vaikea päästä eroon. Se auttaa ahdistukseen ja pelkään että saan taas ahdistuskohtauksia kun lopetan pillerit. Ja kun kroppakin on tottunut jo lääkkeeseen niin lopetus on fyysisestikin vaikeaa. Haluaisin ehkä syödä lääkkeitä ainakin siihen asti kun saan muutettua ja elämän tasapainoon. Sillä jos mä saan yhdenkin ahdistuskohtauksen niin voin aivan hyvin irtisanoa sen vaikutuksena kämpän. Ja ihan mitättömästä syystä esim. jos ahdistun kun ei ole sopivia verhoja ikkunoihin.

Turhauttavaa lukea lehdestä kuinka masennuslääkkeet voivat olla vaarallisia nuorten käyttäminä. Järkytyin otsikosta ja ajattelin että ne vaarat on jotain lapsettomuutta yms. Mutta sitten kun luin artikkelin niin ne vaarat ovatkin vain itsetuhoisuuden, aggressivisuuden ja väkivallan mahdollisuuden lisääntymistä. Ei ne lääkkeet lampaasta sutta tee. Ei rauhallisesta ihmisestä mitään väkivaltaista tule vaikka psyykelääkkeitä käyttääkin. Kyllä siinä tyypissä pitää olla jo ennestään viitteitä väkivaltaisesta käytöksestä ja lääkkeet voivat lisätä sitä mutta tyhjästä ne ei sitä tuo. Mulla oli taustalla itsetuhoisuutta ja lääkkeiden aloitus lisäsi sitä roimasti. En oo koskaan ollut väkivaltainen eikä lääkkeet siihen mitään muutosta tuoneet. Pitäisi tutkia nuoren pääkoppa että mitä riskejä siellä on ennen kuin määrätään pillereitä.

Toinen asia mikä artikkelista nousi silmään oli se että masennus on ylihoidettu sairaus. Jos joka päivä n. kolme suomalaista tappaa ittensä niin en sanoisi että masennus on ylihoidettua. Ehkä lääkkeiden suhteen ylihoidettua.

No nyt tuli vähän kritiikkiä ja omaa mielipidettä mutta älkää loukkaantuko. :D

Tarina psyykkisen sairauden hyväksymisestä

Kirjoitan vähän stooria siitä milloin ymmärsin ite että mulla on ahdistusta ja masennusta. Tai ylipäätään päässä vikaa.

Kuten varmaan moni muistaa niin mua on kiusattu koulussa. Luonnollisesti se on iso syy minkä takia sairastuin. Ala-asteen lopussa sosiaalinen ahdistus puhkesi vaikka en sitä ite ymmärtänyt. Kouluruokailu alkoi olla suoritusta ja helvettiä. Laihduin kun en pystynyt syömään. Kouluterveydenhoitajan (joka oli idiootti) normaalissa tarkastuksessa ei kyselty mitään henkistä vointia, vaan kaikki perustui fyysiseen puoleen. Mulla oli kuulemma lievästi korkea verenpaine. Luulin että ahdistus johtui siitä ja huokaisin helpotuksesta että verenpaineesta se vain johtuu. Tosin nyt meni syy ja seuraus aivan väärinpäin. Olin mittaustilanteessa hyvin jännittynyt ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Ei ihmekään kun verenpaine oli vähän korkealla. Olin kuitenkin helpottunut kun ahdistusoireet johtuivatkin fyysisestä puolesta.

Sosiaalinen ahdistus paheni yläasteella. Masennusoireitakin alkoi ilmetä. Seiskalla oli taas kouluterveydenhoitajan tarkastus. Sama tyyppi kuin ala-asteella. Sanoin että olin ehkä vähän liian väsynyt. En ymmärtänyt ite mitä sillä tarkotin. Th käsitti sen luonnollisesti tarkoittavan fyysistä väsymystä. Hemoglobiini oli tällä kertaa kuulemma vähän liian alhainen eli 132. Todellisuudessa olin väsynyt elämään ja ainaiseen kiusaamiseen. Purin pahaa oloa viiltelyyn. Mutta uskoin sokeasti terveydenhoitajan diagnoosiin ja aloin syömään rautaa. Kesälomalla urheilun rankasti, vedin rautaa ja magnesiumia ynnä muuta vitamiinia sekä viiltelin. Kaverini luulivat että mulla on anoreksia.

Kasilla sosiaalinen ahdistus oli pahimmillaan. En syönyt oikeastaan yhtään koulussa. Viiltely jatkui. Vihjailut anoreksiasta kaveripiirissä yleistyi päivittäiseksi saarnaksi. Talvella lähdin lasketteluriparille viikoksi. Meidän piti täyttää lasketteluvarusteiden takia sellainen lappu mihin piti merkitä painokin. Noh, mua hävetti kun olin niin laiha ja laitoin muutaman kilon ylimääräistä siihen lappuun. Silti sain valtavat kyttäykset leirin valvojilta perääni. Toisena leiripäivänä menimme laskettelemaan ja teimme eväät sitä varten aamulla. Laitoin pari leipää ja hedelmää sekä mehukeittoa evääksi. Jonossa takana tuleva valvoja pakotti ottamaan vielä toiset kaksi leipää evääksi. Meillä oli tarkoitus mennä kavereiden kanssa hampurilaiselle rinneravintolaan ja sen takia en ottanut kauheasti eväitä. Siltikään kavereille ei sanottu pienistä eväistä sanaakaan. Neljän tunnin laskettelun jälkeen menimme kavereiden kanssa syömään äkkiä eväät bussille. Olimme vähän ennen valvojia syömässä ja söimme eväät äkkiä että pääsisimme takaisin rinteeseen. Juuri kun astuimme bussista ulos valvojat saapuivat paikalle. Ne kysyivät että oliko jo eväät syöty. Vaikka vannottiin että syöty oli niin valvojat kysyivät bussikuskilta että söivätkö nämä eväät. Kuski katto vähän ihmeissään niitä valvojia mutta vastasi myöntävästi.

Seuraavana kahtena laskettelupäivänä otin eväitä paljon mukaan vaikka en kaikkia edes ehtinyt syödä. Loput meni sitten roskiin. En halunnut sitä samaa kyttäystä valvojilta joten laitoin suuret eväät  mukaan. Olin nukkunut neljän ekan leiripäivän aikana vain neljä tuntia, jos sitäkään, per yö. Viimeisenä laskettelupäivänä olin aivan puhki ja laskin miten sattuu. Hypin hyppyreistä liian kovalla vauhdilla ja kaaduin monta kertaa rajusti. Päivän päätteeksi olin mustelmilla ja päätä särki ja oksetti. Laskettelun jälkeen oli heti ruokailu ja en olisi halunnut kuin kahvia ja sen jälkeen nukkua. Olin kalpea ja väsynyt ja valvojat istuivat tällä kertaa mun ja kavereiden pöytään syömistä varten. Meidän pöytä sai ekana mennä hakemaan ruokaa. Pappi tuli mun perässä ja yksi valvoja oli edessä jonossa. Oli pakko ottaa keittoa ja leipää enemmän kuin riittävästi. Pakotin itseni syömään kaiken, vaikka olin ihan varma että pian oksennan. Ruokailun jälkeen makasin vain huoneessa ja yritin pitää ruuan sisällä. Kyttäys kuitenkin hieman lieveni kun söin paljon. Ripari pian onneksi loppui ja pääsin sieltä osastolta pois.
Kasilla ramppasin päivystyksessä lääkärillä lähes joka kuukausi, kun äiti pakotti menemään milloin mistäkin syystä. Kerran söin antibioottikuurin täysin turhaan. Mitään fyysistä probleemaa ei kuitenkaan löytynyt.

Kasiluokan keväällä olin entistä pahoinvoivampi. En ymmärtänyt mikä mulla oli. Kasilla oli iso lääkärintarkastus mopokorttia varten. Fyysinen puoli oli loistavassa kunnossa. Vaikka seisoin puolialasti lääkärin ja terveydenhoitajan edessä, niin ei kumpikaan huomannut saatika maininnut viiltelyjälkiä ympäri kehoa. Ainut kysymys mikä koski henkistä terveyttä oli se, että onko ollut jotain erilaisia psyykkisiä tuntemuksia. En edes ymmärtänyt kysymystä kunnolla, joten vastasin vain että ei kai.. Sain nuorison terveystodistuksen monena kappaleena. Se on voimassa viisi vuotta, joten se käy siis myös autokorttiin. Vai käykö voimassa oleva nuorison terveystodistus autokorttiin, vaikka jälkeenpäin on ilmaantunut psyykkinen sairaus?

Kasiluokan jälkeisenä kesälomana suoritin mopokortin ja jatkoin viiltelyä. Urheilin taas rankasti ja kunto oli tosi kova. Olin kuitenkin henkisesti aivan lopussa. Ysiluokan syksyllä luettiin terveystiedolla ahdistuksesta ja masennuksesta. Ahdistuin aiheesta ja aloin lukea niistä myös netistä. Ahdistuin lisää, kun huomasin kuinka oireet kuvaa mun elämää. En kuitenkaan myöntänyt itselleni ongelmaa. Eihän masennus voi olla sairaus. Vasta monen mutkan kautta myönsin itselleni ysiluokan loppukeväällä että mulla on masennus. Ahdistusta en vielä tunnistanut. Lukion psykologialla aloin ymmärtämään että masennus on sairaus joka voidaan hoitaa ja johon voi kuka tahansa sairastua. Mutta lopullinen hyväksyminen tapahtui ihanaisen terkkarin kanssa jutellessa. Silloin myönsin myös ahdistuksen ja sain vertaistukea häneltä. Sitä nyt ei tarvitse varmaan erikseen mainita, että kuka on vetänyt mut täältä pohjalta ylös ja pelastanut hengen.

Everything will be okay

Kylläpä jännitti. Sain kämpän avaimet kouraan ja sitten pitikin kävellä kattomaan asuntoa. Ulkopuolelta luhtitalo on tosi hieno ja sijainti aivan mahtava. Mutta entäs sisäpuoli sitten? Ulko-ovi näytti ihan lupaavalta, jopa kauniilta. Räpelsin avaimet kourassa oven auki niin että menin ite oven taakse kun en uskaltanut katsoa sisälle. Terkkari kannusti että mee sä nyt eka mutta lopulta se tassutteli ensimmäisenä kynnyksen yli. Minä sitten rohkenin sen perässä astua sisälle kämppään. Kämppä oli vähän erilainen kuin olin pohjapiirroksesta kuvitellut. Mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Olihan se suhteellisen pieni, mutta ei kuitenkaan mikään järkyttävä rotankolo. Kyllä sinne yksin mahtuu hyvin asumaan. Ja se kämppä oli aivan helvetin siisti ja uusi. Jääkaappi oli ihana. Kaappitilaa oli paaaljon ja ne kaapit oli tosi hienoja ja siistejä. Tuulieteisessä oli jopa siivouskomero. Ja sitten se paras osa eli kylppäri. Se oli äkkiä katsottuna tosi siisti myös. Ja tämä terkkarin ihastuttanut sauna oli jotain aivan upeaa! Se oli ihanaakin ihanampi extra. Vaikka se oli pieni niin se oli ihana ja kiukaalla oli uudenveroiset kivetkin.

Ja mä tykkään tosi tosi paljon sijainnista. Se on rauhallisella paikalla keskustassa ja alapuolella on leikkikoulu, joten ei hirveitä huumehörhöjä siinä lähettyvillä pitäisi olla. Mulla kävi muuten ihan epätodellinen tuuri kun sain ton kämpän noin äkkiä. En siis pääse muuttamaan sinne kuin vasta 13.8. mutta sekin on tuuri sillä ei tarvi maksaa vuokraa turhaan ennemmin.

Asunnon kahtomisen jälkeen mentiin palauttamaan avaimet ja sanoin että mä otan tuon kämpän. Ja nyt se on mun. Kuvia tulee sitten elokuussa kämpästä blogiin, ainakin salaiseen. Tarkotus oli ottaa kamera mukaan jo nyt, mutta jänistin viime hetkellä, sillä pelkäsin että se kämppä olis aivan hirveä.

Kämpän kahtomisen jälkeen mentiin tukihenkilön kanssa polille ja tapasin lääkärin. Se oli nyt ihan ok tyyppi itseasiassa. Olin ehkä itekin paremmalla tuulella. Olin ihan varma, että se olis teilannut mun yksin asumisen, mutta siltä tuli jopa pientä kannustusta siihen! Ja ei suuttunut vaikka en ollut nostanut lääkitystä. Se tosin luulee että käytän 75mg vaikka oon jo pari kuukautta syönyt vaan 50mg. Se sano että joo voit laskea viiteenkymppiin annoksen kun turha niitä nappeja on vetää jos menee hyvin. En nyt viittinyt sanoa aivan koko totuutta. Mutta hei, se laskee mun annostusta eli toisin sanoen voin paremmin.

Nyt voin vaan ihmetellä että onkohan mun kelkka kääntynyt parempaan suuntaan? Mulle ei kuulu ihan hyvää vaan hyvää. Elämä alkaa järjestyä.

Huomenna katsotaan tulevaisuuteen

Kesätyöpaikka tuli sitten tsekattua ja työntekijöitä myös moikattua. Tai siis edellinen kesätyö vai mikä se nyt onkaan. Kolme tuntia siellä tuli juteltua ja käveltyä. Muutaman roskan nypin mutta en muuta tehnyt vaikka oletin että oisin kantanut monta kärryä rikkaruohoja pois. Ehkä en olekaan niiiiin innostunut nyppimisestä. Mutta kivaa oli vaikka taisin hidastaa tyyppien työntekoa. Siinä tassutellessa tukihenkilöltä tuli viestejä HUOMISESTA asunnon kattomisesta ja polikäynnistä. Ei helvetin helvetti kun luulin, että se olis vasta perjantaina, mutta se onkin jo huomenna. En oo ehtinyt valmistautua mitenkään mutta onneks se on vasta iltapäivällä.

Arvakkaapa kuka soitti? Terkkaripa hyvinkin. Kyseli pikaisesti kuulumiset ja kerroin että huomenna onkin jo se poli ja asunnon katsominen. Se tulee kans kattomaan asuntoa. Kuitenkin taas alan itkemään sitten kun se lähtee taas pois. Polille kiva mennä kattomaan idiootti lääkäriä juuri itkeneenä.

Ja polilääkärihän se olis huomenna. Meen sinne tällä kertaa ihan yksin ja saas nähä millaista se nyt on keksinyt. Se on tosin vaan lääkekontrolli. En oo ees nostanut annosta vaan päinvastoin pienentänyt. Sanokoot mitä sanokooot, mutta päätän ite mitä syön ja paljonko.

Hyi kun pelottaa että millanenhan asunto siellä mahtaa oottaa.

Thanks for the memories

Tänään piti olla vähän parempi päivä, mutta kävi kyllä aivan toisin. Tarkotuksena oli mennä työpaikalle katsomaan kaveria joka on nyt siellä töissä. Lähetin muutaman viestin päivän aikana jossa kysyin että miten työ sujuu ja miltä se tuntuu. Sanoin, että voisin tulla käymään siellä tämän päivän aikana. Se oli ihan ok asia sillekin ja mulla oli toiveet korkealla että voisi olla ihan kivakin kohtaaminen. Tämä kaveri kuitenkin soitti mulle ja kaato lokaa niskaan oikein kunnolla. Toisin sanoen ilkeili mulle aivan puun takaa. Enää en aio mennä käymään työpaikalla enkä myöskään aio ottaa siihen yhteyttä. Tarpeeksi kuullut jo tuota paskaa vaikka toki on välissä ollut paljon hauskaakin ja monta mukavaa muistoa. Mutta nyt mukavista hetkistä ei ole paljon apua kun sen ilkeät sanat kaikuu vielä korvissa ja tekee olon entistä synkemmäksi.

Koko päivän oon halunnut vaan laittaa terkkarille viestiä mutta en mä voi enkä halua. Nyt on loma, en halua häiritä sen lomaa. Eipä kovin hyvää lupaile kun nyt jo menee tälleen. Laitoin puhelimen piiloon ettei se houkuttelisi "retkahdukseen".

Ankeaa loman viettoa. Makaan sängyssä, käyn välillä koneella, luen paskaa kirjaa ja kävelen ympäri taloa tuskastuneena. Niin ja katon kelloa viiden minuutin välein. Ei näin kuulu elää. Ei tässä oo mitään järkeä. Mä en ymmärrä mitä oikein ootan. Mä haluaisin tehä edes pienen lomareissun. Mennä huvipuistoon vaikka päiväksi. Mutta ei oo ketään joka lähtis mukaan.

Vihaan tätä elämää. Jos jostain syystä elän vanhaksi niin saan muistella omaa hurjaa nuoruuttani kuinka makasin vain sängyssä. Nää päivät on vaan ihan turhia. Ei tällaista elämää oo järkeä edes elää. Musta se on ihan kaikkia hyödyttävä fakta että olisi parempi jos lopettaisin tämän elämän. Taloudellisestikin se olisi hyödyllistä. Kelan ei tarvi maksaa enää mitään.

Oon kykenemätön terapiaan kun en osaa pukea tunteita sanoiksi enkä muutenkaan puhu. Toisin sanoen en pääse koskaan terapiaan. En piirtänyt riittävän hienoja puita polilla.

Dreams for better

Näin unta, että en saanutkaan kämppää. Heräsin ja meinasin itkeä kun mulla ei oo kämppää. Vähän kun pää selkis niin tajusin että se olikin unta ja mulla on kämppä varauksessa. Mulla on tuon kämpän pohjapiirros ja pohdin pääni puhki kuinka noi mitat mahtais mennä. Sellaseen tulokseen oon tullut, että itse huone on 14m2 ja kylppäri + sauna + keittiö + eteiskäytävä + tuulieteinen on sitten yhteesä toiset 14m2. Oon myös kattonut netistä kuinka suuria 28m2 kämpät oikein on ja voin sanoa että niiden koko tuntuu vaihtelevan miten tuo neliömäärä on jaoteltu. Huh, kun jännittää miltä "oman" yksiön neliöt näyttää. Pohjapiirros näyttää lupaavalta, talon ulkokuori myös ja sijainti ja hintakin on sopiva. Perjantaina se sitten nähdään millainen sisäpuoli sieltä paljastuu.

13.8. tuo kämppä olis vapaa muutettavaksi eli joudun muutaman päivän kulkemaan kouluun vielä täältä. Mulla on suunnitelmissa mennä koulun jälkeen hakemaan avaimet ja sitten siivota huoneosa oikein kunnolla. Seuraavana päivänä sinne huoneeseen tulee sitten vähän tavaraa ja siivoan keittiön oikein kunnolla. Lopuksi vielä saunan ja kylppärin siivous. Onhan siellä toki siivottu ennen kuin saan avaimet käteeni, mutta haluan itse vielä siivota edellisen asukkaan sormenjäljet sieltä pois. Toi mahdollinen tuleva kämppä on siis kalustettu mutta sinne voi aivan hyvin tuoda omat kalusteet tilalle. Riippuu siitä millaisessa kunnossa kalusteet on. Sängyn kyllä tutkin läpikotaisin.

Huomaa että oon suunnitellut jo kaiken valmiiksi ja oon ehkä hieman tohkeissani. Tiedän kyllä, että aikamoista riskipeliä pelaan kun haaveilen. Yritän välillä hillitä itseni kun alkaa mennä vähän överiksi. Haaveilla on tapana kaatua ja siinä romahtaa itsekin. Haaveet on riskipeliä jossa ei oikeestaan oo kuin voitto tai häviö. Joko ne toteutuu tai ei. That's it. Mutta ilman haaveita ei jaksaisi odottaa huomista tai toivoa parempaa. Ilman haaveita elämä vain jäisi paikoilleen ja etenisi tappavan tylsää vauhtia.

Koko viikonloppu taas maattu sängyssä. Jaksaisin kyllä jotakin tehäkin mutta kun ei oo yhtään mitään. Aika vaan tuntuu matelevan. Aamulla yritän nukkua mahdollisimman pitkään että päivä olisi mahdollisimman lyhyt. Illalla haluaisin vaan mennä jo nukkumaan mutta pakko on valvoa että pystyy nukkua aamulla pidempään. Voi kun huomenna saisi herätä töihin. Mutta ei niin ei. Mun työt on tehty.