Tears are ment to be cried

Palautetta polilla tänään kuulemassa. Eipä mitään erikoista eli en oo täys hullu. Vahvuuksia on prosessointikyky mitä se sitten ikinä onkaan. Ja en kuulemma oo valmis terapiaan. Että jep, jep vaan.. No, en ajattele tuota enempää vaikka voitte kuvitella kuinka paljon ajatuksia tuo herättää.

Tänään oli viimeinen duunipäivä. Ahdistavaa kun en keksi mitä pitäis sanoa niin kuin hyvästiksi. Heippa ja hyvää kesänjatkoa. Lähin puolijuoksua pois etten alkaisi itkeä. Luulivat varmaan että kauhea kiire lomalle.

Mentiin terkkarin kanssa polille. Menomatka meni aivan normaalisti mutta paluumatka on sitten vähän toinen tarina. Mä itkin autossa. En voi uskoa että niin kävi. Se vaan tuli vaikka yritin ajatella kaikkea mukavaa. En pystynyt puhumaan yhtään kun ääni värisi. En sitten minä ääliö parempaa paikkaa ja aikaa tuolle voinut valita. Voi helvetti, terkkarin viimenen duunipäivä ja mä sitten ekaa kertaa sen edessä (tai sivussa) itkin. Että hyvät lomat vaan sillekin. Vihaan itseäni niin paljon tuon takia. Mulla alko loma ja sillä alko loma ja minä se vaan itken kun pitäis olla aurinkoisella tuulella. Mulla meni kaikki sen puheet aivan ohi kun yritin vaan lopettaa itkemisen. No jaa, eipä noita kyyneliä enää takaisin saa.

Kaikki tulee muuttumaan jälleen

Vois nyt vähän kertoa mitä on tapahtunut parin päivän aikana. Yritettiin saada lastensuojelun avulla mulle lisää töitä, mutta ei ollu rahaa palkata pidemmäksi aikaa. Nyt on sitten heinäkuu täysin tyhjä, no work. Eilen oli vittumainen työpäivä kun sato vaan eikä tänään yhtään parempi päivä ollut. Mutta onneksi nää kaks viimeistä työpäivää lupailee aurinkoa.

Tapasin tänään tukihenkilön teekoon tiloissa. Me tehtiin alustava varaus nyt kämpästä sitten. Käydään kattomassa sitä kämppää ens viikolla että millanen se mahtaa olla. En kauheesti tuu juttuun tuon tyypin kanssa, mutta se auttaa tuon muuttoasian suhteen edes hitusen joten menköön.

Tässä on kämpän pohjapiirros. Elikkä siis 1h (tupakeittiö) + sauna ja 28m2. 310e/kk + käyttösähkö. Ja 200m kouluun ja 50m kauppaan. Mitä mieltä te ihanat lukijani olette? Sain jo kuulla, että 28m2 on pieni kämppä, mutta se riippuu millainen "muoto" siinä on eli kuinka suuria noi kämpän osat on. Mutta tuo vaikuttaa ihan ookoolta tossa piirroksessa. Saunasta en niin piittaa, mutta jos en käytä sitä niin voihan siellä tavaroita säilyttää. Mutta toi on todennäköisesti se kämppä mihin muutan jos muutan.

Ja sen vielä kysyn että kuinka paljon yksi ihminen kuluttaa rahallisesti sähköä kuukaudessa? Ihan siis käyttösähkö esim. hellan ja pesukoneen käyttö, ei siis lämmistyssähkö kuulu mukaan.

Huomenna vielä normi duunipäivä ja sitten perjantaina häivyn jo puolen päivän jälkeen valmistautumaan polikäyntiin terkkarin kanssa. Nyt voin sen teille kertoa että sellaset tulokset oon alustavasti saanut etten oo osastokamaa enää! Puol vuotta sitten olin osastokamaa ja nyt oon avohoitokamaa.

Mä toivon todella paljon että toi kämppä on no, jos ei aivan täydellinen niin hyvä ainakin. En mä nyt niin hirveesti tavaraa omista että tulis tilasta puutetta. Tonne itse huoneeseen kun rahtaa läppärin, teeveen, opiskeluvärkit ja vähän vaatteita kaappiin niin jo hyvin pärjää.

Extrapostaus mahdollisesta omasta kämpästä

Tässä kerron vähän asuntoasioista siis omasta mahdollisesta kämpästä. Kattelin vähän millaisia opiskelijakämppiä olisi tarjolla. Ihan hyvältä silleen vaikuttaa. Noita asuntoja on siis n. 10 kappaletta tuossa talossa mihin haluan. En tiedä onko vapaita kuinka paljon.. Mutta veikkaanpa että saisin kämpän suhteellisen helposti. Koko talo on siis rakennettu -98.

1 huone + tupakeittiö + OMA SAUNA ja yhteensä 28m2. Neliömääristä ei oo mitään hajua, joten en tiedä onko toi pieni vai suuri kämppä? Mutta se on varmaan aika henkilökohtaista että tuntuuko kämppä pieneltä vai isolta. Ottaen huomioon että asun tällä hetkellä 380m2 talossa. Vähän pienempi joo toi kämppä. Varmaan kauhea shokki kun se on niin pieni varmaan. Tuon kämpän vuokra on 310e/kk + käyttösähkö. Vesi ja netti kuuluu vuokraan ja lisäksi siellä on peruskalusteet, mutta omatkin voi toki tuoda. Koululle on matkaa 200m ja kauppoihinkin 50m.

Ja sitten rahoituspuoli. Opintorahaa 200e/kk. Asumislisää 201,60e/kk. Opintolainaa en aio ottaa vielä lukiolaisena. Tuolla rahalla saan maksettua vuokran, sähkön, kotivakuutuksen yms. Sitten saan kelalta vielä lapseneläkettä ja jotain muuta sellaista reilut 200e/kk. Niihin en kuitenkaan haluaisi koskea kun kerrytän niitä autokorttiin. Mutta joo, nyt on rahaa sellaset 1300e tilillä ja töistä tulee 1200e. Ja tuo parisataa euroa ympäri vuoden joka kuukausi tulee tilille tekemättä mitään. MUTTA vaikka kuulostaa ihan hyvältä, että on mukavasti rahaa, niin en halua puolen vuoden päästä saada sellaista tiliotetta jonka saldo näyttää jotain paria kymppiä. Eli toisin sanoen en halua kesätyörahoilla ostaa ruokaa tai maksaa vuokraa.

Sitten päästään itse opiskeluun. Mistä revin rahat kirjoihin? Ehkä 400e menee koko vuoden kirjoihin + kaikki vihot yms. Ostan kaikki kirjat kerralla jotka tiedän varmasti tarvitsevani. En halua joka jakso stressata kun ei oo kirjoja joten hoidan homman kerralla vähän ennen koulun alkua. Ja kotiin kannettuna ilman postimaksuja. Huh, viime vuonna tuli reilu viisi kiloa kirjoja. Mulla on siis noi kaikki kirjat tallella ja voisin myydä pari kiloa pois. Saas nähä minkä tarjouksen saan kun lähetin postihintakyselyn.

  Huomenna pääsen takasin töihin ja terkkarikin on taas takaisin pelissä. Mä tänään mietin taas, että pitäiskö mun soittaa pomolle ja kysyä voisinko olla töissä vielä pari viikkoa tän viikon jälkeen. En vaan tiedä onko siinä mitään järkeä sitten kuitenkaan. Mutta pakko mun on jotain keksiä heinäkuuksi. Mua pelottaa vaan ihan vitusti, että jos toi muuttohomma murenee ja en jostain syystä pääsekään muuttamaan. Mä en sitten kyllä enää jaksa. Sitten voin sanoa että tää elämä on tullut tiensä päähän.

I'm supposed to die

Oli taas aivan helvetin ihana juhannus. Kotona yksin ilman mitään järkevää tekemistä. Olis ollut kiva mennä johonkin, mutta kun eipä oo enää ketään kenen kanssa mihkään menis. Olis jo maanantai ja pääsis ees johonki täältä eli töihin. On niin lämmin että mun kukat kuolee.

Mä en tiedä mitä oikein ootan. Elämä lipuu koko ajan ohi. Muille ihmisille juhannus on kesän kohokohta kun taas mulle se ei oo muuta kuin ylimääräistä ahdistusta. Toiset oottaa viikonloppua ja aattelee, että vielä neljä päivää perjantaihin. Minä lasken perjantaina että vielä niin ja niin monta tuntia maanantaihin. Elän ihan erilaista elämää kuin normaalit ihmiset. Vituttaa kun nyt kun "voin paremmin" ja haluaisin ja jaksaisin olla ihmisten kanssa niin hups vaan, ei oo ketään. Ei täs elämäs oo mitään elämisen arvoista.

En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa kun joku kysyy että mitä teit juhannuksena. Vastaushan on että en mitään. Ja sitten kun kysyy kohteliaasti, että mitäs sinä teit niin saa kuulla kuinka über mahtava juhannus oli. Kaikki kalajoen hiekat ja muut paskat.

Odotan jo maanantaita. Kuka mun ikänen oottaa juhannuspäivän iltana maanantaita, että pääsee heräämään kuudelta töihin? Ens viikolla tapaan terkkarin joten saan edes sen kanssa vähän jutella. Sitten sekin jää lomalle heinäkuuks. Ja mun työt loppuu. Kaikki tuntuu vaan loppuvan. Ei mun kuulu elää. Mikä oikeus mulla on elää kun en edes varsinaisesti elä? Iltalehestä luin kuinka kaks nuorta kuoli mopoauto kolarissa. Miksi ne, miksen minä? Niillä olis ollu elämä edessä ja ne eli sitä jo nyt niin kuin normaalit ihmiset. Mutta minä ahdistun yksin kotona ja en oo niin kuin muut nuoret. Tää on ihan epäreilu yhtälö kun niiden piti kuolla ja mun pitää elää.

Juttutuokio päivässä pitää masennuksen loitolla

Tämän päivän postaus saa ilmeisesti jonkinasteisen onnellisen lopun. Ainakin hetkellisesti sellaisen.

Eilinen ilta taas yks helvetti. Olin niin epätoivoinen ja valmis lopettamaan aivan kaiken siihen paikkaan. Vihdoin tuli yö ja vähäksi aikaa onnistuin asiat unohtumaan. Aamulla helvetti jatkui. Töissä leikkelin ruohoa aidan toisella puolen, jossa on myös muutaman metrin päässä vilkas satasen rajotuksen autotie. Kuinka houkuttelevaa hypätä rekan alle. Lähetin terkkarille viestejä etten oikein jaksais enää ja silleen. Se ehdotti tapaamista töiden jälkeen. Kielsin sen. Jatkoin työpäivää normaalisti. Vein rikkoutuneita lasilyhtyjä vajan taakse pois ihmisten katseilta. Kuinka houkuttelevasti ne kolisi kärryissä ja melkein huusivat, että viillä meillä, viillä meillä. Kuinka houkuttelevaa olisi ollut, jos olisi tapahtunut pieni onnettomuus. Lähetin terkkarille viestejä että en vieläkään oikein jaksais. Se halusi tavata. Kielsin sen. Jatkoin taas töitä. Leikkasin ruohosaksilla heiniä. Kuinka houkuttelevat terät näissä saksissa. Pieni sade teki kahvat liukkaaksi. Vahinkoja sattuu. Lähetin terkkarille viestejä että joo nyt en kyllä enää kestä. Pyysi tapaamista. Suostuin.


Hetken aikaa juteltiin ja se oli enemmän kuin pelastus. Ei ole enää niin suuri umpikuja. Taas näkyy vähän valoa. Kauheaa ajatella, että muutama tunti sitten olin valmis hyppäämään rekan alle ja nyt puolen tunnin juttutuokion jälkeen ajatus kuulostaa oksettavalta. Jos mä tästä joskus selviän ja saan elämääni onnea, niin en tiedä miten ikinä pystyn korvaamaan kaiken sen avun mitä oon häneltä saanut. Jos joku ihminen vetää sut pohjalta kerta toisensa jälkeen, niin se on jo kyllä niin uskotamon saavutus, että ei sanat edes riitä. Sanoisin, että jokainen masentunut tarvis samanlaisen ihmisen kuin mulla nyt on tuekseen.

Lonely one

Jos ensi viikonloppu eli juhannus tulee olemaan samanlainen kuin tää niin sitten kyllä käy varmaan huonosti. Lauantai päivä meni siinä siivoillessa. Iltakuudelta alko sitten ahdistaa kun ei ollut mitään tekemistä eikä seuraa. Mietin että miten viettäisin iltaa yksin. Päätin grillailla. Ei siitä tullut yhtään mitään. Luovutin ja siirryin kahtomaan teeveetä. Oli ankeaa. En pystynyt keskittymään. Luovutin ja menin koneelle. Huoh, ei riitä sanoja kuvaamaan tätä yksinäisyys paskaa. Luovutin senkin ja menin nukkumaan. Ja kello oli tosin yheksän. Että näin ihana lauantai-ilta minulla taas oli. Ja ne ajatukset mitä mulla päässä oli kello 18-21 välillä oli jotain niin synkkää ja itsetuhoista ettei voi edes kuvitella niitä noin kauniin kesäillan ajatuksiksi.

      

Ja maanantai. Helvetinmoinen herääminen. Pakko herätä jos aion saada rahaa muuttamiseen. Töitä, töitä ja töitä. Terkkari sitten kyseli kuulumisia. No huonoa mulle kuuluu. Alkaa vähän ärsyttää sen kyseleminen kun tietää jo vastauksen. 

Haluaisin vaan itkeä ja niin oon jopa hieman pystynyt tekemään. Ahdistaa ja vituttaa koko mun elämä. Ei sitä ees oo. Ei oo ketään eikä mitään. Mitä mä tässä vielä ees teen. Mä en osaa elää. En kuulu elämään.

I can do this

Hyttyset. Niiden pistokohtien raapiminen on nautinnollista niin kauan kun se ei mee överiksi. Töissä oon ollut ja kyllä sen huomaa päällepäin. Hyttysen pistot, mustelmat, rusketus ja palaminen.

Eilen lähetin terkkarille miljoonia viestejä ja kysymyksiä. Jotenkin vaan tuli sellanen ahdistus ja oli pakko. Jälkeenpäin kaduttaa kun niin paljon lähettelin. Tukihenkilö otti yhteyttä ja sovittiin että ens viikolla voitais nähä TK:n tiloissa. Se kuulosti ihan hyvältä ja neutraalilta lähestymistavalta. En mä minnekään kahville halunnu mennä kun sekin on jopa liikaa mulle. Ehkä on parempi, että tavataan tolleen ilman, että tarvii mitään erikoista tehä. Jos menis johonkin kahville niin eihän siinä oikein oo mitään iloa jos ei mitään keskustelun aihetta oo. Ei oo järkeä istua siinä ihan hiljaa. Ja eihän siellä voi jutella mistään masennuksesta yms. Mulla ei oo yhtään mitään yhteistä tukihenkilön kanssa. Me eletään ihan erilaisessa elämässä ja eri ikäluokassa.

Elämä on pyörinyt koko viikon oikeestaan työn, ruoan ja nukkumisen merkeissä. Eli fyysisen puoli on ollut käytössä eniten. Nukun aivan helvetin hyvin kun oon töissä. Ainut vaan on se kun pitää herätä niin aikasten ja vois vielä hetken levätä. Mutta kai se kun 10 tuntia on ulkona ja siitä kaheksan tekee fyysistä työtä niin kuuluukin jo väsyttää.

Viikonloput suunnitelmissa on koko viikonloppu täysin yksin oloa. Ehkä jopa avaan grillikauden yksikseni. Tylsää mutta ruoka on ruokaa.

Ja ens viikolla tulis eka palkkakin. En niihin kyllä aio koskea yhtään. Jokanen penni on varattu muuttoa varten. Ja jos en pääsekään muuttamaan tai en saa polilta muuttolupaa, niin sen voin sanoa, että silloin kyllä on helvetti irti. Tuon palkan eteen oon kyllä tehnyt täyden päivätyön ja tuntuu että on tehty työtä. Rahat kyllä tulee kovaan tarpeeseen joten pakko on jaksaa vielä pari viikkoa. Ehkä nippa nappa jää alle verorajan joten ei tarvi verokarhullekaan antaa vaivalla hankittuja rahojani. Se on aika vittumaista jos menee pari euroa yli verorajan ja sitten prosentit vie monen tunnin uurastuksen pois.

Hello, remember me? I'm everything you can't control. I'm your life.

Vihaan taas itteäni enemmän kuin mitään muuta. Nojuu, alotetaan ihan alusta. Aamulla duuniin ja kaikki oli aivan hyvin. Neljä ekaa tuntia meni mukavasti ja nopeasti. Aurinko paisto ja fiilikset oli korkealla. Sitten tukihenkilöltä tuli viestejä ja ehdotuksia mitä huomenna vois tehä. Jotain kävelyjä ja sen sellaista. Ahdistuin ja menin aivan lukkoon. Pakokauhu iski. Lähetin takas etten oikein huomenna haluais vielä mitään noin "suurta" tehdä. Se ymmärsi asian ja lupas ottaa myöhemmin yhteyttä. Hyvät ajatukset mureni ja aloin miettiä että mikä helvetti mua oikein vaivaa. Vittu mä valitan että oon yksin, mutta sitten kun saan vähän apua yksinäisyyteen niin mitäs minä sitten teen? Vedän suojamuurin ympärilleni ja työnnän ihmiset pois. Emmä halua mitään ihmisiä, ryven mielummin itsesäälissä. Olispa asia noin, mutta kun ei se oo. Se on vaan niin vitun vaikeaa kun oot ollut koko elämän yksin ja yhtäkkiä täysin tuntematon aikuinen ihminen ehdottaa jotain kävelyretkeä metässä. No joo, toi kuulostaa kyllä jo vähän karmivaltakin.

Mä tunnen kuinka mun suojakuoret alkaa sulkeutua ja alan elää taas omassa vankilassani. Pari viikkoa oon elänyt yksin omien ajatusteni parissa ja nyt alkaa vankilanportit taas sulkeutua. Töissä on erilaista kuin koulussa, sillä mulle työt on vaan työtä eikä enempää. Siellä mä rakennan mun vankilaa myös eikä kukaan oo keskeyttämässä sitä kysymällä, että mitäs sulle kuuluu, Super? No ihan hyvää tietysti jos joku kysyis. Terkkarista en oo viikkoon kuullut mitään mutta ei se suuremmin haittaa enää.

Ahdistaa taas ihan kiitettävästi. Päässä menee kuin vuoristorataa. Makaan lattialla ja yritän hengittää. En haluais mutta en pysty lopettamaan. Yritän saada siirrettyä ajatukseni johonkin muuhun. Pakko selvitä, pakko selvitä. Pientä romahdusta ilmassa. Tai sitten vähän suurempaa, pitää kattoa mihin tää tästä päätyy.

Yritän vaan luoda uskoa ja luottamusta niin kuin mua on ohjattu tekemään. Nyt jumalauta super sä tsemppaat ja unohdat ton kaiken paskan. Vitun ääliö kun eka valitit yksinäisyyttäs ja sitten sait vielä kalliin tukihenkilön ja et ees käytä sitä. Turha napista että oot yksin. Pitääks sun olla oikeesti noin helvetin säälittävä ja heikko kun et pärjää yksin mutta et pärjää seurassakaan? Et sä kyllä ansaitsekaan tätä apua, ihan hyvä että työnnät kaikki ihmiset pois luotas. Näin minä luon uskoa itseeni.

Ihmiset vähenee, ajatukset synkkenee

Haaveilen miltä tuntuis asua omassa kämpässä koulun lähettyvillä. Mietin jo mitä sinne pitäis hankkia. Aattelen jo hyvin pitkälle vissiin kun listaan että tartten kynttilöitä, tulitikkuja ja pattereita sähkökatkoksen varalle. Ja sitten mä mietin miten koulu alkais sujumaan. Haaveilen, että saan nukkua pidempään aamuisin. Ja siitä kuinka tuun hypäreillä keskellä päivää kämpille ja laitan ruokaa ja ehkä käyn lenkillä. Ja sitten takas kouluun. Aivan toisenlaista hypäreiden viettoa verrattuna tän vuoden hypäreihin, jolloin oon haahuillut ahdistuneena koululla ja kaupassa. Haaveilen siitä kun saan hypäreillä keittää kahvia ja levätä ennen kuin koulu taas jatkuu. Haaveilen ja haaveilen vaan. En kyllä sais. Suuret riskit kasaantuu, sillä jos en pääsekään muuttamaan niin tipun aika korkealta. Mutta tästä muuttamisideasta en voi varsinaisesti itteäni syyttää, sillä monet ihmiset ovat laittaneet sen alulle. Ei oo mun vika että syötetään haaveita. On jotain mitä odottaa.


Turhauttava viikonloppuahdistus. Yksinäisyyttä ja aurinkoa. Eikä yhtään helpota että maanantaina takas töihin. Turhauttavaa kun arkena tarjotaan paljon kaikkea aktiviteettia monelta eri taholta. Varsinkin nyt kesäkuussa kun ihmiset on vielä töissä. Mutta niin oon minäkin. En vaan jaksa enää töiden jälkeen mitään. Ja jos haluaisin tehä jotakin spesiaalia niin joutuisin olemaan töistä pois. Ei töissä, ei palkkaa. Ja muuttaminen vaatii jokasen pennin. Kyllä mä viikonloppuna jaksaisin tehä jotakin mutta eipä silloin oo ketään joka lähtis johonkin tai tekis jotakin mun kanssa.

Ajatukset alkaa taas vajota synkemmiksi. Miten helvetis näin voi käydä yhessä päivässä? Vaikka oon viikon ollut raskaissa töissä ja univeloissa niin ajatukset ei oo kertaakaan käyneet missään itsetuhosessa. Mutta sitten viikonloppuna, kun saan fyysisen toimintakyvyn palautettua ja on vapaata, niin alan hitaasti vajota synkkyyteen. Oon yksin ja ajatukset kiertää ja poukkoilee päässä. Kukaan ei katkaise ajatuksia. Aamulla vielä ok. Päivällä makaat sängyssä. Iltapäivällä mietit viiltelyä. Illalla itsemurhaa. Yöllä painajaisia jos ylipäätään pystyy nukkumaan. Seuraavana päivänä sama, mutta kaksin verroin pahempana. Sitten on maanantai. Aamu on se pahin, mutta sen jälkeen helpottaa kunnes koittaa taas viikonloppu. Ainakin tässä alkaa todistua se, että yksinäisyys on suurimpia ongelmia ja varmaan vaarallisimpia. Mulla on arkena suhteellisen paljon tukea. Klo 8-16. Kesäkuussa ainakin. Mutta sitten viikonloput ym. niin aivan yksin. Elämä rullailee eteenpäin sulavasti arkipäivät mutta sitten illat on helvettiä viikonlopuista ja vapaista puhumattakaan. Ei se oikein poista yksinäisyyttä että mulla on tukea vaan työajat mutta sitten ei mitään. Silleen että mulla on ihmisiä ympärille joille maksetaan siitä että ne on tukena. Mutta ei oikeita ihmisiä jotka olis seurana vapaaehtoisesti ilman että palkka juoksis koko ajan.

There might be more than you believe

1/4 kesätöistä selvitty. Ei se nyt niin paha oo, jos vertaa sitä yksinäisyyteen ja muuhun paskaan. Mulla on muuten pienet mahikset että muutan omaan kämppään lähelle koulua. Ja tänään siihen purjeeseen tuli uutta tuulta kun sain lastensuojelusta suostumuksen että voisin muuttaa. Nyt on sieltäkin saatu lupa muuttamiseen. Ainut taho mikä voi astua muuttamisessa eteen on ylläri ylläri poli. Sitähän tässä pohditaan ja ootellaan hoitoneuvottelua jossa näkee oonko niiden mielestä valmis muuttamaan omilleni. Vai oonko osastokamaa vieläkin. Ne tutkimustulokset on yks määrite. Mutta kai se psykologi olis nyt yhteyttä ottanut jos niissä tutkimuksissa olis paljastunut jotakin dramaattista?

Tukihenkilöstä ei oo kuulunut mitään. Keksin sille kuitenkin käyttöä. Hyödyllistä käyttöä eli siitä tulee kuski mulle. Mä aion tehä liikunnankurssia kesän aikana varastoon joten siitä tulee hyödyllinen tyyppi kuskaamaan mua joka paikkaan. Jonnekin frisbeegolf-radalle ja golf-kentille ym. erikoiseen. Ja sitten lastensuojelu maksaa vielä kaikki välineet ja sellaset. Onko se väärin ajateltu, että vaikka en halua varsinaisesti tehä mitään sen kanssa tai puhua, niin käytän sitä kuskaamisessa? Ja sitten vielä se tyyppi valvoo mun kurssisuorituksia. Se olis niin loistava ja hyödyllinen juuri tuohon. Kuulostaa niin täydelliseltä kun saisin opintoja eteenpäin, tekemistä, kokemuksia ja kaikki hupi ei maksais vielä mitään. Mutta sit mietin että onko väärin käyttää tukihenkilöä hyväksi..

Rantakunto ei oikein taida kasvaa töissä. Viiltelyarpien lisäksi ilmestynyt monta mustelmaa, ruhjeita ja raapimisjälkiä. Voisipa viiltelujäljetkin laittaa töiden piikkiin.

Nyt joudun vetämään takaisin päin edellisestä postauksesta, että ei mulla sittenkään taida olla fyysisiä voimia tehä mitään erikoista illalla töiden jälkeen. Vähäsen jopa huvittais lähteä lenkille mutta kroppa stoppaa sen idean. Liika on liikaa. Tylsää vaan kun haluais tehäkin ehkäpä jotakin mutta sitten fyysinen puoli ei oikein jaksais enää. Kyllä tää kunto on kuitenkin kasvanut paljon muutamassa päivässä.

Polituomioistuin

Vissiinkin oon vielä hengissä. Raakaa työtä mutta alkaa olla jo ihan ok. En oo enää läheskään yhtä väsynyt ja kipeä kuin kahtena ekana päivänä. Kunto kasvaa kohisten. Tosi outoa kun ekat kaks päivää oon neljän työtunnin jälkeen aivan finaalis, mutta nyt oon kaks päivää jaksanut aivan hyvin kaheksan tunnin jälkeenkin. Fyysisesti kroppa huutaa terveyttä! Ja kyllä siitä tulee hyvä fiilis muutenkin kun huomaa että hei, mä pystyn  tähän.Töissä oon jutellut niitä näitä mummojen kanssa. Ihan mukavaa se on kun huomaa että piristää toisen päivää.

Työpäivän jälkeen tuleekin sitten loputon yksinäisyys. Ja nyt mulla on tullut fyysisiä voimia tehä jotakin vielä illalla. Mutta kun ei ole mitään mitä tehä tai ketään jonka kanssa tekis jotain. Tai no, on se tukihhenkilö mutta ei siitä oo mitään kuulunut. Enkä ees tykännyt siitä joten ei sillä väliä. Terkkarikin on poissa pelistä maanantaihin asti.

Viime yönä näin taas outoja unia ja ehkä painajaisen tapaisia. Polista ja hoitoneuvottelusta. Hyi helvetti että mua pelottaa se jo nyt vaikka on yli kuukausi siihen aikaa + käyn sitä ennen pari kertaa vielä polilla muuten. Se hoitoneuvottelu on niin kuin joku tuomioistuin. Mä oon syytetty ja mut on tuomittu. Masennus + ahdistus. On hankittu todisteita. Tutkimukset. Oon päässyt koevapauteen nilkkapannassa. Sain jatkaa opiskelua terkkarin ja polin vahdissa. Terkkari on mun asianajaja. Ei tarvi selitellä enempää... Lääkäri on päätuomari joka antaa tuomion. Vaihtoehtoina on ehdoton pakkohoito tai ehdollinen saa jatkaa vapaana. Sosiaaliviranomaiset ym. on valamiehistöä ja sen sellaisia. 

Ei mennyt niin kuin strömsössä

Aamulla heräsin sihen kun tuntu että olkapäiden ja niskan lihakset yrittää kasvaa läpi. Ei auta, töihin piti lähteä. Onneks sain häipyä jo neljän tunnin päästä. Oli aika raskasta ja oikeestaan aivan turha työpäivä. Huristelin kotiin ja yritin levätä pari tuntia. Olin niin helvetin väsynyt että olisin voinut maata viikon sängyssä. Mutta sitten pitikin lähteä kohti palaveria. Se tukihenkilö ei oikein natsannut mulle. Se ei sopinut mun luonteelle yhtään. En halua ajatella asiaa enempää. Sain jo traumoja kahvihetkestä. Mutta ei kai tän kesäloman pidä kaatua yhteen ihmiseen? Sanotaanko näin, että olisin mielummin yksin kuin tapaisin tuota tukihenkilöä kerran viikossa.

Mutta nyt pitää yrittää keskittyä töihin. Hain apteekista kylmägeelia ja nyt on jäätävä olo. Pakko keksiä jotakin mikä edistää jaksamista töissä. Huomenna keitän termariin jopa kahvia!

Super ;)

Nämä on niitä ihania mitä löysin kaupasta

Karsea olo. Pitää pärjätä todennäköisesti maanantaihin asti yksin. 29.6. polilla tutkimuspalaute. Viimeisenä työpäivänä. Olis saanu olla aiemmin niin sais olla töistä pois. Ei haittaa vaikka en sais rahaa, mutta kun en vaan vittu jaksa kaheksaa tuntia olla siellä raatamassa. Mutta nyt pitää miettiä hyviä puolia! Saan sellaset lihakset tätä menoa että huh, huh. Ja oon ainakin ulkona paljon. Ja saa syödä niin helvetin paljon kaikkea kun kulutus on miljoonakertainen normaaliin verrattuna.

Tukihenkilö ehdotti mulle kylpyläreissua. Näillä viiltelyjäljillä en mee vittu mihkään kylpylään. Lisäks kun oon näin hmm.. luiseva tai laiha niin siitä ei hyvää seuraa. Rannalle voin mennä kun siellä on hiekkaa mihin hautautua. Mutta pärjään siellä vallan hyvin yksinkin. Se ehdotti sulkapalloa tai liikuntaa mutta en mä työpäivän jälkeen jaksa liikkua yhtään. Mä lillun ice poweris ja en ajattelekaan mitään sulkkista. Se ehdotti huvipuistoa mutta en halua tuntemattoman kanssa sellaseen lähteä. Ei siinä oo mitään rentoa vapautta. Mä olisin vaan niin ahdistunut koko ajan. Huvipuistoon mä meen jos meen niin kaverini kanssa.

Onhan se aika huono juttu, jos ei toimi kemiat tukihenkilön kanssa, kun ei oikein oo valinnanvaihtoehtoja muita kesälle.

Töitä ja tuloksia

Tämän kesän eka työpäivä takana. Viime yö ei kyllä kovin hyviä eväitä siihen antanut kun tuli valvottua aamuyöhön asti. Huh, kun oli fyysisesti rankkaa. Ekat neljä tuntia vielä meni, mutta sitten alko tuntua ja aattelin että katkean kohta keskeltä kahtia. Kuuden tunnin jälkeen olisin halunnut vaan mennä makaamaan niiden hautojen päälle. Ihan hetkeksi vain. Haravoin ahkerasti ja huomasin kun kaksi mummoa keskusteli etäällä toistensa kanssa. "Katopas kun harava liikkuu noin näppärästi, voi että kun on ahkeraa nuorisoa." "Niin, kyllä yhteiskunta tartteekin tuollasia työntekijöitä eikä mitään työtä pelkääviä vessuloita."  Siinä ne mummut puheli mutta enempää en kuullut. Jossakin vaiheessa kun tummut olivat saaneet kasteltua kukat niin ne tuli siihen mun luo ja puhu säästä ja sen sellasesta. Toinen kysy että milläs luokalla minä oon. Sanoin, että lukiossa ja voi niiden tummujen ihastuneita ilmeitä. "Vai että lukiossa. Justiin koulu loppunut ja nyt heti oot töissä. On siinä ahkera kesätyttö."

Lopulta helvetin pitkä työpäivä loppui ja kävin kaupan kautta ja löysin taas jotain ihanaa: Angry birds karkkeja <3 Otin molempia pussin.

Terkkarilta tuli viestejä ja huomenna olis sitten se palaveri. Teen neljä tuntia töitä ja sitten karkaan kotia. Pari tuntia aikaa valmistautua. Mietin vaan, että saanko täyden palkan päivästä vaikka teenkin vaan puolet, sillä toi palaveri on lastensuojelusta peräisin? Eli kehtaanko vaatia täyttä palkkaa?

Nyt on tällanen raju fyysinen väsymys ja rasitus päällä. Saas nähä kestääkö kroppa tehä työtä kuinka pitkään. Se kuormitus on vaan niin hiton kova plus sitten kun en oo liikkunut pitkään aikaan. Nyt mietin että kumpi hajoaa ensin, kroppa vai pää.

Suuri koulupostaus lukion ykkösestä

Lukion ykkönen takana ja nyt on aika niputtaa opillisesti eka vuosi yhteen. Tämän teen ihan mielenkiinnosta, eli voi tulla aika booring tekstiä kun alan jaarittelemaan.

Nää on nyt päässä

Ens syksyä oottamassa...

Tasan kerran liikunnalla olleet. Niin kuin minäkin.

Minäpä minä :)

Oliskin aina näin..

..mutta välillä käy näin.

Nyt tämä jaarittelu. Käyn kaikki kuusi jaksoa läpitte. Nyt pitää kirjottaa kun vielä muistan.

1.jakso:
Muistan jotenkin ekan koulupäivän. Olin vähän hukassa ja en tiennyt yhtään mitään lukiosta ja siellä opiskelusta. Vissiin sen piti olla rankkaa. Lähin lukioon oikeestaan vailla minkäännäköistä odotusta ja aivan takki auki. Muistan ekasta päivästä kirkon, regerekka-biisin ja pitkän ruokajonon.
      Kolmantena koulupäivänä, jolloin oli kaheksan tuntia koulua, vannoin jo neljän tunnin jälkeen että lopetan tähän paikkaan. Hitaasti se alkoi kuitenkin helpottaa. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä että koko jakso meni hämmästellessä ja totutellessa rytmiin. Koeviikko ei ollut aivan niin järkyttävä. Sain hyviä numeroita ja yllätyin kuinka vähällä pääsee hyviin suorituksiin. Lyhyt matikka oli tosin pettymys, kutonen vaikka luulin että saisin loistavan numeron. Tiesin kyllä, että matikka tulee tökkimään ja pahasti mutta koe meni mielestäni hyvin. Se oli kuitenkin rakentava kokemus.


2.jakso:
Alku oli jälleen järkytys. Uudet opettajat ja uudet luokat. Kaikki alkoi taas alusta. Äidinkieli oli työlästä ja enkku tuli kiitettävän työläästi perässä. Hukuin töihin. En jaksanut enää keskittyä ylimääräiseen kieleen, espanjaan. Koeviikolla tuli shokeeraava järkytys. Ei koulun suhteen vaan kotona. Koeviikko meni aika perseelleen. Vedin kaikki aineet aika överiksi mutta läpi pääsin kaikista. Jälkeenpäin ajateltuna ei ollut mitään järkeä tehä niitä kokeita silloin, mutta en asiaa ite tiennyt.

3.jakso:
Alkuun tuli edelliseen järkytykseen vielä päätepiste kirjaimellisesti. Kävin koulua sumussa. Tein neljäpäiväistä kouluviikkoa. Kolme kurssia. Lisäksi pakollista liikuntaa jolla en käynyt kuin pari kertaa. Sain kuitenkin siitä kurssin. Rääkkäsin itseäni koulun suhteen ja tein kaikki esseet yms. ajoissa vaikka mun ei olis tarvinnut. Kärsin yksin vaikka mun ei olis tarvinnut. Mulla oli paljon hypäreitä ja suurimman osan niistä kulutin kävelemällä ympäri käytäviä ja seilasin usein kouluterkkarin oven ohi. Yritin ja yritin mennä käymään siellä. Seuraava pohjanoteeraus tuli. Lopulta pari viikkoa ennen joulua raahauduin kynnyksen yli viimeisillä voimillani. Ja tämä oli niin valtavan ihanainen ihminen joka pelasti minut ja edelleenkin pitää pinnalla. Mutta nyt takas opiskeluun. Tein kaikki kurssit miten sattuu mutta tein kuitenkin. Lukion merkitys kasvoi suuresti.

4.jakso:
Aloin hitaasti saada koulusta kiinni. Kävin usein terkkarilla, vaikka en puhunutkaan oikein mitään. En mennyt edes omaehtoisesti sinne vaan sovittiin aika. Yritin pärjätä koulussa ja käytin aikaani ja energiaani opiskeluun. Kävin pari kertaa polilla ja suoriuduin koulusta numereellisesti kunnialla. Eka kymppi tuli poimittua ja sain siitä uutta virtaa. I can do this.
      Aloin syömään lääkkeitä. Sain valtaisia ahdistuskohtauksia. Makasin terkkarin huoneessa. Olin selvää osastokamaa. En syönyt. Valvoin öitä. Makasin sängyssä. Kuolema oli hyvin lähellä. Taistelin ja selvisin. Mutta en ollut yksin taistelemassa koko aikaa.

5.jakso:
Lääkkeet alkoivat toimia. Jossakin vaiheessa hieman liian maanisen hyvin mutta se meni ohi. Ahdistuskohtaukset loppuivat ja jatkuva tuskastuneisuus lieveni. Masennukseen ei tosin ollut mitään vaikutusta. Halusin terapiaa. Sain viikon päästä kutsun tutkimuksiin. Olin mennyt jonossa kaikkien edelle ja normaali jonotusaika, että terapia-asia menee eteenpäin on 3-6 kuukautta.
       Kävin ahkerasti koulussa ja sain sieltä onnistumisen kokemuksia. Olin yksinäinen ja valvoin öitä. Sain kesätöitä. Nyt rimmas. Kävin pari kertaa polilla ja puhuin enemmän terkkarin kanssa. Sain peilailtua omia ongelmiani. Ahdistelin jo kesälomaa. Nostin keskiarvoa hurjasti.

6.jakso:
Ravasin polilla ja olin hyvin vihainen ja ärsyyntynyt siitä. Vihasin lääkäriä. Nostin lääkitystä. Tein yhden itsenäisen kurssin kympin arvoisesti. Pärjäsin koulussa paremmin kuin olisin voinut edes unelmoida. Ja taas ravasin polilla. Lastensuojelu liittyi letkaan tiiviimmin. Kesäloma-ahdistus kasvoi. Ja yhtäkkiä kaikki oli ohi ja loma alkoi.
        Lukio ei ollut niin rankkaa opillisesti kuin odotin. Ei tarvinnut päntätä neljää tuntia illassa. Tapasin ihania ihmisiä ja koulun merkitys kasvoi suureksi. Ehkäpä syksyllä jatketaan eteenpäin. 


Ja nyt tämä varsinainen osa. Olisin saanut vaikka millä mitalla tekstiä, mutta jätänpä nyt sikseen muistelut ja palaan finaaliin ja siihen mikä oli lopputulos.


Minä taistelin yhteensä 28 kurssia, joista yksi on soveltava ja kaksi on syventävää. Äikästä ysi ja sehän on se tärkein aine. Ja mikä oli se keskiarvo sitten? No, sepä oli vallan mainio!

8,5

Oikeestaan se oli 8.545... Mutta peruskoulun päättätodistuksen keskiarvoon kun vertaa, (8,6) niin voi kai sitä sanoa, että se on aikasta hyvä? Vaikka eihän tossa oo kun vähän kursseja eikä toi nyt mikään lopputuomio vielä oo. Mutta silti, I DO IT!

Valoa pimeydessä

Eilen illalla kyyneliä pitkästä aikaa. Olin niin yksin. Halusin viiltää liian syvälle. Nukahdin ennen kuin ehdin viedä ajatusta pidemmälle. Ja tämä aamu alkoi kyynelillä. Lähetin jo ennen kymmentä terkkarille viestejä joissa kerroin etten jaksa enää. Se soitti mulle ja yritti rauhoitella. Mulla meni kaikki aivan ohi mitä se sano kun olin niin ahdistunut ja peloissani. En pystynyt yhtään puhumaan kun oisin alkanut kuitenkin itkemään. En oo itkenyt pitkään aikaan näin paljon ja murenin aivan täysin. Ei mun pitänyt lähettää sille mitään viestejä mutta olin aivan liian sekaisin. Lopulta se sai rauhotettua mut. Nyt on vähän tai oikeestaan paljon parempi fiilis.

Huomenna käymään muutamassa juhlapaikassa. Itse yo-juhlaan en mee. Mutta illalla ei sitten mitään tiedossa. Onneks on luvassa surkea sää joten ei niin kauheesti harmita.

Maanantaina alkais sitten työt. Tiistaina teen vaan puol päivää kun näen terkkarin, sosiaalityöntekijän ja tulevan tukihenkilöni ekaa kertaa. Jänskättää että millanenhan se mahtaa olla. Ja kysymys kuuluu, että mitä mä haluaisin tehä sen kanssa? Pää lyö aivan tyhjää. Vaikeaa miettiä kun en oo ees nähnyt sitä vielä. En tiedä vielä ees minkä ikänen se on. En mä nyt ihmisiä iän perusteella luokittele, mutta jos rehellisiä ollaan niin haluaisin nuoren ihmisen tukihenkilöksi. Henkisesti nuoren. En nyt ihan vanhainkodista haettua seuraa kuitenkaan vaikka olis kuinka nuori henkisesti.

Nyt alko vähäsen jänskättää että millaset numerot tulee muutamasta kurssista joiden arvosanaa en vielä tiedä. Mulla on kaks kurssia joiden numeroa en vielä tiedä ja niistä molemmista on tulossa joko ysi tai kymppi. Sunnuntaina viimestään saan laskea mikä keskiarvo tuli ekasta vuodesta.

Jos jollakin on ideoita mitä tukihenkilön kanssa voi tehä niin otan ehdotuksia mieluiten vastaan. En keksi mitään kun en oo koskaan tehnyt oikein kenenkään kanssa mitään kivaa ja aivan yksinkertaisetkin asiat pitää mulle kertoa. Nyt oon sen huomannut, että mulle pitää oikeesti opettaa mitä on normaali elämä.