The hardest part of ending is starting again

En ymmärrä miksi mulle piti kuittailla kesken tuntia kun en pitänyt viime kurssissa puhetta. Tai pidin mä sen mutten koko luokalle. Mitä helvettiä se sen tytön elämään vaikuttaa että pidinkö puheen vai en? Se oli hyvin surullista kun muutenkin tuskallista tilannetta pahennettiin entisestään.

Suutuin terkkarille ja purin kaiken tuskani siihen. Siltä tuli onneksi samanlaista paskaa kommenttia takaisin. Ei se nyt niin vakavaa ole, me ollaan sen verran tuttuja ettei yksi riita maailmaa kaada. Lähdin kuitenkin ovet paukkuen sen huoneesta pois. Oon mä vieläkin sille vihainen, en saanut sanottua kaikkea ja nyt se ärsytys kytee vieläkin mun sisällä.

Mulla on pieni ja salainen unilääke kätkö ja annoin itselleni luvan ottaa yhden napin että saisin nukuttua. Ihanaa kun sai pitkästä aikaa monta tuntia hyvää unta. Stressaa kun niitä on niin vähän enää jäljellä. Mun mielestä on parempi nukkua rauhassa yöt lääkkeiden avulla kuin valvoa ja suunnitella itsemurhaa. Mulla on konkreettiset suunnitelmat muodostuneet valvottujen öiden aikana. En tiedä että mihin muuhun turvautuisin tai suuntaisin ajatukseni. Se on kiva tietää että ei tätä elämää tarttekaan välttämättä kestää. Mutta toisaalta se on pelottavaa kun miettii että mitä syytä on oikeastaan elää. Hmm.. Ei nyt tuu oikein mieleen mitään oljenkortta mihin tarttua. Mun pitää kysyä terkkarilta että mitä mieltä se on. Toivottovasti se mukautuis mun ajatuksiin mukaan.

Oon tehnyt mielessäni listoja että mitä mun pitää tehdä ennen kuin kuolen. Ihan pieniä asioita, ei mitään työpaikkaa tai perheen perustamista. Sellaisia joihin on helppo tukeutua. Mun pitää lukea vielä se yks kirja, katsoa se yks leffa, ostaa sitä ja tätä. Syödä euronjuusto. Ostaa uudet verhot. Kaikkea pientä ja arkipäiväistä mutta sellaista jotka on mahdollista toteuttaa. Jotenkin hölmöä kun mietin että en mä voi kuolla kun mun pitää ensin siivota tää kämppä. Ja sitten kun on siivonnut niin sitten on niin tyytyväinen kun sai jotain aikaan että unohtaa moiset ajatukset.