Kiusaamistarinani

Katoin vihdoin ja viimein 45minuuttia, jossa kerrottiin sen enkeli-elisan kohtalo. Aivan järkyttävää, en osaa muuta sanoa. Aattelin postata tänään mun kiusaamistarinan tai ainakin jotain siitä. Tästä tulee tosi pitkä.


Kävin ala-asteen pienessä erittäin urheilullisessa ja kilpauluhenkiseesä n. 50 oppilaan koulussa joka oli vaan alle kilometrin päässä kotoa. Esikoulussa olin herkkä ja tunnollinen oppilas, joka miellytti opettajia. En tiedä miksi mua alettiin silloin jo kiusata. Siitä lähtien musta on tuntunut että oon jotenkin viallinen ja virheellinen. Silloin se kiusaaminen vaikutti niin viattomalta. Luokkakaverit pitivät mua aina huonompana. Mulla oli lapselliset vaatteet olin 6-vuotias ja mulla oli lapselliset vaatteet. Mitä vittua?  ja tarralenkkarit. Olin liian omalaatuinen ja herkkä. Aina oli jotain liikaa tai liian vähän. En koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Mun tavaroita heiteltiin ja piilotettiin. Mua tönittiin käytävällä. Mulle naurettiin kun en osannut sanoa ärrää ja ässää. Musta kanneltiin opettajalle kun söin liian vähän. Ja sitten, kun söin liian paljon ja ruokaa ei jäänyt muka muille. Loppuaikana en enää tuonut mitään omia leluja kouluun, sillä ne ois tärvelty. Ja koska en tuonut  tuhottavaksi omia lelujani, en saanut leikkiä muiden leluilla toisten kanssa. Reilu peli.

 1-2-luokalla muut huomasivat että osaan ees jotain, nimittäin oon hyvä liikunnassa. Meillä oli ala-asteella todella paljon liikuntaa, mikä oli mun onni. Mun itsetunnosta alko muodostua silloin suorituskeskeinen. Mut valittiin aina joukkueisiin ekojen joukossa. Mutta mun oli pakko myös pärjätä. Jos meidän joukkue hävisi, niin se oli minun syy. Jos voitti, niin joukkueen äänekkäin sai kaiken kunnian.

3-4-luokalla mulla ei enää ollut oikein kavereita. Mä kelpasin vain liikuntatunneilla. En välittänyt silloin kiusaamisesta. Aina koulun jälkeen pakenin pelimaailmaan. Pelasin pleikkaria tai sitten jotain nettipelejä. Vietin paljon aikaa yksin. Sitten kuvioihin alko tulla  näpistely. Näpistelin kaikkea pientä ja yhdentekevää vaan sen jännityksen takia. Kyniä, vihkoja, avaimenperiä ja sen sellaista. Heitin suurimman osan sälää kuitenkin koulumatkan aikana roskikseen. Se oli harmitonta, enkä jäänyt kiinni. Sain vain huonon omantunnon siitä.

5-luokalla mun kiusaaminen alko lisääntyä. Liikuntatunneilla sain tuntea kiusaamisen myös fyysisesti, mutta se ei ollut niin pahaa kuin henkinen. Tähän asti olin joutunut kärsimään vain koulussa, mutta nyt se kiusaaminen alko ulottua kotiin asti. Sain mesessä ilkeitä viestejä. Tekstareita ja tuntemattomia soittoja. Syksyllä ja keväällä pari tyttöä alko tulla kylään meille ilman kutsua tai lupaa. Porukat vähän ihmetteli, kun en sanonut että "kaverit" tulee illalla käymään. En uskaltanut sanoa, että ei ne oo mun kavereita. Istuin peloissani mun huoneen sängyllä, kun ne penko mun huonetta ja nauro mun tavaroille. En uskaltanut tehdä tai sanoa mitään. Joudun piilottamaan tärkeitä tavaroita - omassa kodissani. En enää saanut olla rauhassa missään. Aina jouduin pelkäämään.

6-luokalla mun kiusaus oli todella pahaa. En halunnut mennä enää kouluun ja jäin jonkun tekosyyn turvin usein kotiin. Flunssa tai mahakipu. Ja makasin aina lintsauspäivisin koko päivän sängyssä ja katoin jotain ostosruutua teeveestä. Kutosella mulla puhkes ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalinen fobia. Muistan vieläkin ensimmäiset ahdistuskohtaukset. En enää syönyt koulussa paljon, kun en pystynyt. Enkä syönyt oikein kotonakaan. Koulun jälkeen liikuin paljon kun se helpotti oloa. Kouluterkkari sano, että olin alipainonen, mutta koska olin aina ollut ennenkin laiha niin ei se puuttunut tilanteeseen. "Kyllä se siitä tasottuu!" se vaan sano. Olin silloin todellakin sen verran alipainoinen, että sen ois pitäny puuttua tilanteeseen. Ei mulla mitään anoreksiaa ollut. En vaan uskaltanut syödä muiden seurassa. Kiusaaminen oli todella rankkaa ja mietin silloin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Vihdoin ja viimein ala-aste kuitenkin loppui ja alkoi kesäloma - ja viiltely.

7-luokka piti olla uusi alku. No, oli se jollain tavalla. Seiskan lopussa sain kavereita. Sellasia, jotka oli vapaaehtoisesti mun seurassa ja joiden kanssa ei tarvinnut pelätä. Seiskalla kiusaaminen väheni. Se oli isompi koulu ja kukaan ei huomannut mua. Seiskalla mulla oli ekaa kertaa elämässä oikeita kavereita joiden seurassa oli hauskaa.

8-luokalla meidän kaveriporukkaan tunkeutu yks tyttö, joka oli mulle todella huonoa seuraa. Aloin lintsata tunneilta ja jouduin jälki-istuntoihin ja puhutteluihin. Aloin myös viikonloppuisin juomaan. Se helpotti ahdistusta ja sosiaalista fobiaa. Olin kasilla oikein perusteini. Sitten se tyttö muutti pois ja aloin olla taas kiltti ja normaali. Kasin keväällä meidän porukkaan tuli vuotta vanhempi tyttö, joka oli varmaan koko koulun hmm.. epäsuosituin. Se alko tuhoamaan mua siinä porukassa. Se lateli mitä virheitä mussa oli. Joka välitunti. Onneks mulla oli niin ihanat kaverit jotka ei hylänneet mua. Kasiluokalla mun sosiaalinen fobia oli todella pahaa. En pystynyt juurikaan syömään muiden seurassa. Oisin tarvinnut apua. Viiltelin koko kasiluokan kun en osannut helpottaa oloa muuten.

Tässä on sitten ysiluokkatarina:
9-luokka oli ihanaa ja kamalaa aikaa. Syksyllä haaveilin mitä tekisin peruskoulun jälkeen. Mun piti muuttaa toiselle paikkakunnalle lukioon. Kaikki oli ihan hyvin. Syksyllä meille teetettiin masennustesti. Joulun jälkeen joku terkkari pyysi mua käymään ja se sano, että mun testitulokset viittaa keskivaikeaan masennukseen. Olin vähän yllättynyt, enkä oikein jaksanut puhua mistään. Sain ajan koulupsykologille jonne menin parin viikon päästä. En puhunut paljon mitään, enkä jaksanut katsoa silmiin. En oikein edes luottanut siihen ja sen kysymykset ärsytti. Se puhu mulle nuorisopsykiatrian poliklinikasta ja lähetteestä, johon en suostunut. Jouduin käymään sen luona vielä toisen kerran. Silloin en puhunut oikein mitään. Sanoin, että en halua enää tulla käymään. Se hyväksy sen asian ja sain mennä.


 Vähän ajan kuluttua romahdin täysin. Tein itsemurhakirjeen ja mulla oli aikomus lopettaa kaikki. Valitettavasti se saatiin liian ajoissa. Koulu oli just loppunut ja porukat oli tulossa hakemaan mua koulusta, kun niille oli soitettu ja sanottu etten oo oikein kunnossa. Istuin opettajanhuoneessa varmaan tunnin, kun jouduin oottaa porukoita ja pari opettajaa itki ja ne ei pystyny olla mun seurassa. Olin ihan pokkana siellä ja kielsin koko ajan että en oo tehny mitään, päästäkää mut pois. Jossakin vaiheessa lähin karkuun sieltä, mutta kaks opettajaa sai mut juosten kiinni ja toi mut takasin. Mut  lukittiin kansliaan ja sinne tuli 3 opettajaa ja terkkari mukaan vahtimaan mua, sillä olin aika arvaamaton. Kielsin edelleenkin ja sanoin että kaikki oli ihan hyvin. Lopulta porukat tuli ja jouduin lähteä lääkäriin. En suostunut kuitenkaan lähtemään mihinkään, vaan istuin siellä kansliassa kuin liimattuna. 2 muuta opettajaa ja terkkari lähti sieltä pois ja yks opettaja jäi puhumaan mun kanssa. Puhuttiin puoli tuntia ja se sai vihdoin ja viimein mut lähtemään pois sieltä. Sitten jouduin lähteä lääkäriin. Itkin siellä lääkärin luona ja vastasin kaikkeen "en tiiä". Se soitti päivystävälle psykiatrille ja jouduin lähteä aikuisten psykiatriselle polille päivystykseen, koska nuorisopsykiatrian poli ei ollut auki. Kello oli jo yheksän illalla, kun pääsin sinne akuuttipolille. Puhuin jonkun miehen kanssa, joka oli vissiin psykiatrinen sairaanhoitaja. Itkin siellä kun olin niin väsynyt. Lopulta sain lähteä kotiin. Tuo päivä oli käännekohta mun elämässä. Mutta miten tuosta päivästä jatkui eteenpäin, niin se on jo toinen tarina.