Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais, en katsettani maasta sais

Alan saamaan pian täysin epävirallista ratkaisukeskeistä "psykoterapiaa". Hieman varauksella otin tarjouksen vastaan mutta voihan sitä kokeilla. Mulla alkaa vaihtoehdot jatkuvasti vähetä ja pitää kaikkea kokeilla. Oikea psykoterapia on monesta syystä hyvin vaikeaa toteuttaa, vaikka perusteet ja lausunnot olisivatkin valmiina.

Yksinäisyys on hetki hetkeltä tuhoisampaa. Aamulla herää uuteen yksinäiseen päivään ja illalla lääkkeiden kautta siirtyy valmistautumaan uuteen yksinäiseen ja samanlaiseen päivään. Oon miettinyt että onko tässä enää edes mitään järkeä. Kaikki tuntuu niin hyödyttömältä ja enimmäkseen aiheutan muille ihmisille vaivaa. Tuntuu jotenkin surulliselta että jos nyt kuolisin niin kukaan ei edes huomaisi mitään moneen päivään. Huvittavaa miettiä että mulle merkittäisiin poissaoloja tunneilta.

Mun päivät on hyvin yksitoikkoisia. Aamulla nousen kouluun, jos pääsen ylös. Oon koulussa yksikseni muutaman tunnin päivässä. Käyn syömässä, ehkä sitten terkkarilla. Venaan tunteja. Kun ei enää jaksa niin häivyn kotiin. Keitän pannun kahvia ja makoilen sängyssä. Jatkuvasti tuntuu niin kuin odottaisin jotakin parempaa tapahtuvan. Mutta mitään ei koskaan tapahdu.