Depressiosta regressioon

Abiturientti Super haluaa, että terkkari alkaa lukemaan hänelle satukirjoja. Terapian tuoman regression innoittamana juttelin terkkarin kanssa, ja kerroin että haluan tehdä sellaisia lapsellisia juttuja ja kokea sellaiset elämykset mitkä lapsena jäivät puutteelliseksi. Sitten kiertelyjen ja kaartelujen jälkeen mainitsin että olisi kiva jos joku lukisi minulle satukirjoja, voisin itse tuoda omat kirjat, jos vain joku lukisi. Terkkari ajatteli ensin että voisinhan itsekin lukea niitä kirjoja, mutta kun ei se ole sama asia! Jonkun pitää lukea minulle ja haluan tehdä myös muitakin lastenjuttuja. Terkkari kysyi haluanko värittää värityskirjaa tai pelata jotain lautapelejä. Innostuin heti ajatuksesta ja mielessäni kannoin kaikkia leluja ja tavaroita terkkarin huoneeseen. Valitettavasti ainut ongelma on se, että satutunneille on vaikea löytää aikaa työpäivistä. Se ei ollut mikään yllättävä fakta, sillä tiedän kyllä että tällaiset erikoiset jutut eivät mahdu työnkuvaan. Mutta seuraavassa palaverissa nostetaan tämä asia esille, ja mietitään pitäisikö ja onko hyväksi antaa minun taantua.

Tänään kerroin häpeissäni terapeutille näistä minun päähänpistoistani, ja kysyin onkohan tästä minulle haittaa. Terapeutti höpötti taas siitä todennäköisesti monille tutusta sisäisestä lapsesta. Ja loppujen lopuksi terapeutti ehdotti että se voisi lukea minulle satuja jos muilla ei ole aikaa. En oikein innostunut ajatuksesta, sillä se kuulostaa kummalliselta. Ajattelen että teen näitä lapsellisia juttuja muiden ihmisten kanssa, ja terapeutin kanssa voin työstää ja käsitellä miltä ne ovat tuntuneet. Ja ehkäpä terkkari voi joskus lukea jonkinlaisen pienen pätkän kirjasta minulle.

Se on jotenkin ihanaa tajuta, että näillä paniikkikohtauksilla ja ahdistuksella on jokin merkitys ja ne kumpuaa jostakin. Kaikki mielen liikkeet kietoutuvat nätisti yhteen. Sairaalahoito ja rauhoittavat lääkkeet olisivat olleet ihan turhia juttuja, kun terapeutinkin sanojen mukaan kykenen valtavan hyvin ratkomaan mielen sisäisiä ongelmia.

Tarkkaa välittämistä

Tämän viikon huima suoritus: kaksi tuntia koulussa per päivä. Terkkari lohdutti että tämä on paremmin kuin viime viikolla. Tänään oli taas pikku palaveri ja minun ajatuksillani leikittiin. Tyypit alkoivat vetää minun mustavalkoisista ajatuksista niitä hauskoja puolia. Sitä leikkiä voisi jatkaa ikuisuuksiin asti. En osaa edes selittää, miten ajatuksilla voi leikkiä, tai oikeastaan miten muut ihmiset voivat pelata ajatuksilla minun kanssani.

Sanoin terkkarille että minulla on se lastensuojelun hylkäämispäätös, ja luen sitä usein, varsinkin sitä kohtaa missä lukee että minut hylätään. Sanoin että tekisi mieli kehystää se, kun lukee virallinen päätös että minut on nyt hylätty. Terkkari sanoi että en saisi lukea sitä päätöstä kun se ei tee minulle hyvää. Terkkari hakee ja polttaa koko paperin jos alan vielä vaalimaan sitä päätöstä.

Tänään sain polilta puhelun kello kuusi illalla. Lääkäri, jonka tiedän vain nimeltä, soitti ja kyseli onko minun hoito turvattua ja ajantasaista. Minusta se lääkäri kuulosti pelottavalta ja sanoin vain että kaikki on hoidossa ja en tarvitse aikoja polille. Tohtori sanoi että jos tarve vaatii niin pitää ottaa yhteyttä polille.

Olen käynyt about yhdeksän kuukautta terapiassa ja aina kolmesti viikossa. Olen tähän asti ollut aina paikalla, juuri täsmälleen ja minuutilleen olen ollut paikalla. En ole koskaan perunut aikaa ja olen aina ollut toden totta minuutilleen paikalla. Tänään minulla oli koulua neljään asti, ja kello 16 olisi ollut terapia. Kerroin terapeutille jo viime viikolla, että mulla on välillä pitkiä koulupäiviä, mutta koska en ole kauheasti pystynyt olemaan koulussa, niin näin pitkät koulupäivät eivät ole haitanneet terapiaa. Tänään kuitenkin olin noin myöhään koulussa, ja tulin terapiaan neljä minuuttia myöhässä. Kun pääsin tuttuun tapaan terapeutin luokse niin sen ilme oli hyvin järkyttynyt. Luulin että on tapahtunut jotain vakavaa, mutta sitten terapeutti sanoi etten ole koskaan ollut myöhässä ja se ehti jo miettiä että mitä on tapahtunut ja missä oikein olen. Olin neljä minuuttia myöhässä! Tuntui jotenkin ylisuurelta huolestumiselta, varsinkin kun olin jo viime viikolla maininnut että olen välillä hieman myöhässä. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää. Olenhan aina niin helvetin kellontarkasti ajoissa.

Tätä menoa kirjoitan ylppärit osastolla

Joo, paniikkikohtaukset ja ahdistus painavat kovaa päälle. Eilen uskalsin olla muutaman tunnin koulussa ja selvisin ihan hyvin ja ajattelin silloin että nämä kohtaukset loppuivat. Mutta tänään aamulla heti kohtaus ja siitä se mylly lähti taas pyörimään. Mulla oli yhdeksältä aika palaveriin ja sain itseni koululle. Terkkari näki heti että mikä on fiilis. Se tuntee mut niin hyvin että näkee jo silmistä missä mennään. Ja sitten istuin kuulemma niin kasassa ja istun niin aina kun olen masentunut tai muuten on paha fiilis. Ehdin olla viitisen minuuttia palaverissa ja sitten pyysin jo että tahdon pois kun ahdistaa. Mua ei kuitenkaan päästetty, vaan palaverin toinen osapuoli osittain telkesi pakoaukon eli oviaukon. Olisin ilmeisesti saanut poistua jos tulee kauhea paniikki, mutta sanottiin kuitenkin että hän ei vielä päästä sua lähtemään. Kun heräsi epäilyksiä että mihin menen ja mitä aion tehdä. Olin vain niin paniikissa ja se omista taustoitani johtuen herätti kovat epäilykset itsemurha-aikeista. Kysyttiin olenko syönyt yliannostuksen lääkkeitä, olenko viillellyt, olenko yrittänyt itsemurhaa. Mutta kun en ole. Kärsin vain niin helvetin paljon näistä paniikkikohtauksista! Siltikin kova huoli aionko tappaa itseni. Itsemurha on kuulemma vaihtoehto, mutta se on sellainen vaihtoehto ettei sen jälkeen ole enää vaihtoehtoja. Mutta mitä helvettiä mulle puhutaan itsemurhasta kun ei mulla ole tällä hetkellä mitään itsetuhoaikeita? Vain näitä paniikkikohtauksia jotka tosin tuntuvat siltä että mä kuolen niihin.

Tämä palaveri vei minut melkein osastolle. Yksi osapuoli olisi kirjoittanut noin vain siinä samassa paikassa lähetteen ja sama tyyppi tarjoutui viemään minua osastolle. Heti olisi ottanut autoon ja vienyt. Sen takia minua oltiin työntämässä osastolle, että saataisiin tämä ahdistuskierre katkeamaan, ja kun en kerran oikein kykene olemaan koulussa niin osasto olisi turvallinen paikka. Ja kun siellä saisi lääkityksenkin. En kuitenkaan ollut innossani osastolle menemisestä. Sovittiin että lähden palaverista hetkeksi kotiin ja tulen parin tunnin päästä terkkarille takaisin. Se palaveri sitten jatkui ilman minua..

No, sitten kun sain luvan menin terkkarille ja se kertoi hieman mitä ne olivat jutelleet kun en ollut paikalla. Osastoa ne hieman kehittelivät, mutta kun minusta ei voi kirjoittaa nyt (tällä hetkellä) tarkkailulähetettä niin sinne ei ainakaan väkisten voida laittaa. Muuten oli puhetta siitä, että minun on vähän väkisten käytävä koulussa tunneilla ja yritettävä voittaa ahdistus. Oikeastaan niin, että se on nyt pakko vaan tulla kouluun tai muuten.. No, ei ainakaan osastolle voida laittaa mutta kyllä itsekin ajattelen että jos koulunkäynti jatkuu yhtä kovan paniikin siivittämänä, niin muutaman päivän osastovisiitti tuskin pahentaisi tilannetta. Mutta toisaalta minä lähden osastolle vasta sitten kun se on viimeinen keino. Ei se vielä ole. Sitä paitsi mulla on parin viikon kuluttua yo-kirjoitukset.

Terapeutti tietää, että osasto on mulle vähän huono paikka mutta sitten se voi toisaalta olla ihan hyväkin paikka, jos tilanne ei ala parantua riittävän nopeasti. Mutta terapeutin mielestä minulle kannattaisi ensin antaa lääkitys ja sitten katsoa miten tilanne kehittyy, sillä todennäköisesti rauhoittavat lääkkeet voisivat minun tapauksessani tuoda paljon hyötyä. Kysymys ei ole siitä että turrutetaan se asia mikä aiheuttaa paniikkia, vaan tehdään sellainen rauhallinen olo että pystyn löytämään mielestäni ne asiat mistä on tärkeää keskustella terapiassa. Terapeutti kyllä tietää että pillereiden määräämistä kammoksutaan niiden mahdollisen väärinkäytön ja lääkeriippuvuuden takia, mutta terapeutti sanoi etten minä ole taipuvainen tuollaiseen käyttöön. Lääkeriippuvuus on pienin uhka tällä hetkellä. Mutta lääkäri arvioi tilannetta ja en ole itse vielä ilmaissut halua pillereihin, mutta terapeutin rohkaisusta voisin kysellä lääkkeistä ensi viikolla, jos tilanne ei rauhoitu.

Asioita joita ei koskaan mieti ennen kuin ne tulevat omalle kohdalle

En tiedä mistä kirjoittaisin, mistä edes aloittaisin. No, paniikkikohtausten takia olen ollut koko viikon sairaslomalla. Ja kouluun meno on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Maanantaina olin menossa psyk. polin lääkärille akuuttina tapauksena, mutta peruin ajan kun pelotti. Eli en siis mennyt polille. Tiistaina olin jo puolimatkassa menossa kohti päivystystä mutta en uskaltanut. En ole siis itsetuhoinen tällä kertaa vaan kärsin vaikeista paniikkikohtauksista.

Uskalsin tänään käväistä koululla, kun minulla oli palaveri terkkarin ja sairaanhoitajan kanssa. Lääkäriä oli myös konsultoitu ja tohtorin mielestä jos tilanne ei parane pian, niin minulle kirjoitetaan rauhoittava bentsodiatsepiini resepti. En oikein tykännyt ajatuksesta kun on jo unilääkkeitä käytössä. Joten tykästyin että mielummin otan vastaan psykososiaalista tukea. Eli toisin sanoen juttelimme ja suunnittelimme terkkarin ja sairaanhoitajan kanssa miten minä voittaisin ahdistuksen. Toimivia suunnitelmia tuntui löytyvän ja huomenna olisi tarkoitus kokeilla koulussa olemista. Tehtiin muutamia pieniä salaisia juttuja, mitkä helpottavat minun oloa ja luovat turvaa. Hassua millaisia pikku konsteja ja pieniä asioita tuolla koulumaailmassa voi tehdä että ahdistuneiden oppilaiden olo helpottuisi. Näitä ei edes tajua kukaan ns. vähemmän ahdistunut oppilas. En itsekään ole koskaan tajunnut ja laittanut merkille näitä pikkujuttuja. Nyt vasta kun itsellä alkoi paniikkokohtaukset häiritä näin sairaalloisesti koulunkäyntiä, niin tajuaa että miksi tiettyjä asioita tehdään. Tai jos joskus tulee miettineeksi, että onpa tuolla opettajalla kummallisia tapoja, niin nyt sitä miettii että tässä voi olla kyse vähän muistakin asioista eikä kaikki ole niin kuin ajattelisi.

Hylätty sekä yksin

Eilinen ilta kului itkiessä kun mietin sitä eilistä hylkäämistä. Joudun taas käyttämään reilusti unilääkkeitä että saisin hieman levättyä. Tänä aamuna heräsin normaalin koulurytmin mukaan, mutta herättyäni niitä kyyneleitä alkoi virrata sellaista tahtia että katsoin kaikkien eduksi jäädä kotiin. Ei minulla sitä paitsi olisi tänään ollut kuin kahta oppiainetta, ja toista olisi vasta myöhään iltapäivällä, joten olin puolet päivästä kotosalla. Kysyin terkkarilta että voisinko tulla vaikka puoli kahdeltatoista käymään. Mutta kas vain, terkkari oli kaukana palaverissa ja ei ollut koululla. Se tunne kun ei ole ketään kenelle purkaa pahaa oloa. Kävin pohjalla, todella pimeällä pohjalla. Mietin kuka voisi auttaa minua. Mutta ei ollut ketään. Itkin valtavasti ja olin ahdistunut. Kävin hakemassa postin ja siellähän se päätös venasi. Luin yhä uudelleen ja uudelleen sitä kohtaa missä minut hylätään. Lähdin lopulta koululle kun en kestänyt enää. Vähän ilosempi ilme päälle ja istuskelemaan koululle. Menin jopa viimeisille oppitunneille tai minun tapauksessani päivän ensimmäisille oppitunneille. Se hieman helpotti oloa kun ei tarvinnut olla yksin.

Sen jälkeen sitten terapiaan pitkästä pitkästä aikaa. Outoa olla siellä. Pystyin välttelemään tätä hylkäämisasiaa pitkään, mutta sitten lopuksi kerroin mikä minun mieltä painaa ja en pystynyt peittämään kyyneliä. Onneksi terapia-aika oli lopussa eikä tarvinnut itkeä siellä kovin pitkään. Mutta voi että mitä sitten tapahtui kun pääsin pois terapeutin luota. Minun lastensuojelutäti, jonka tapasin viimeksi eilen, asuu siinä samaisessa rakennuksessa missä terapeutti ottaa asiakkaita vastaan. Olen kyllä tiennyt että se asuu siinä, mutta koska en ollut tutustunut siihen kunnolla kuin vasta kesän aikana, niin en muistanut koko asiaa. Kolmesti viikossa saan muistutuksen asiasta. Tyyppi johon juuri tutustuin ja josta pidin, mutta en siltikään saa tavata sitä kun isompi taho päättää niin.

Voisin tehdä oikeastaan muutoshakemusta tämän asian suhteen. Mitä mä siinä häviän vaikka teen kaikkeni asian eteen jota pidän tärkeänä? Kaksi viikkoa on aikaa kasata valitusta. Mutta miksi lähteä tähän juttuun kun uskon että saan pettyä toistamiseen? Kaikki on kuitenkin turhaa työtä.

Hylättty :/

Koulussa en ole paljoa ollut mutta eipä sitä kouluakaan ole paljoa ollut. Pitäisi käydä koulua että pysyy arjessa kiinni. Kävin päivittämässä kurssivalinnat opon kanssa, ja sen mielestä kun vuoden päästä lähden kunnolla maailmaa valloittamaan, niin se olisi ihannetilanne vaikka onkin suuri muutos. Syrjäytymisen ehkäisy on kova sana, ja jos jään ilman mitään paikkaa lukion jälkeen niin uhkakuvat toteutuvat. No jaa, minusta tulee keväällä ylioppilas, sillä mun kurssit näyttää riittävän, joten turha kai sitä on vielä mitään muita uhkia lietsoa. 

Tänään se sitten selvisi. Lastensuojelu hylkäsi eli tuli hylätty jälkihuoltopäätös. Sain sosiaalitädiltä viestin juuri kun koulu loppui ja siitä suoraan kävelin sekavana terkkarille. Olin jo käynyt aamupäivällä ystäväiseni luona joten menin toista kertaa sen luo. Heti kun pääsin ovesta sisään niin itkuhan siinä sitten tuli. Terkkari ei oikein tiennyt tuosta jälkihuollosta ja ei ymmärtänyt joten kyseli asioita joihin en saanut itkun seasta vastattua. Terkkari olisi halunnut soittaa sosiaalitädille mutta minä kielsin sillä eihän minulla ole enää sosiaalitätiä. Lähdin terkkarilta takaoven kautta, sillä ei kai terkkarin luota lähdetä kyyneleet silmissä pois. Minulla oli tunnin päästä varattu tälle samalla lastensuojelu tätille aika, joten menin sinne ja yritin kasata itseni. Eli toisin sanoen peittää itkun hymyksi. Mutta jo sosiaalitoimiston aulassa alkoi itku nousta pintaan. Pääsin sosiaalitädin luo ja siellä tuli sitten taas itkettyä. En aluksi puhunut mitään enkä halunnut edes kuulla päätöksen perusteluja. Sitten vähän ajan päästä itku vähän hellitti kun sosiaalitäti kyseli muita kuulumisia. Kysyin sen jälkeen että saanko sittenkin lukea päätöksen. Siinä luki näin yksinkertaistetusti että raha ratkaisee. En vielä tiedä haenko muutosta asiaan. Mutta tuskinpa sillä olisi mitään vaikutusta vaikka jatkaisin tätä asiaa. Kuten minulle sanottiin, harvemmin jälkihuollossa pyörii lukiolaisnuoria. No, tuo nyt ei varsinaisesti ollut se pääpointti mutta samapa se.

Tämä hylätty päätös on mulle valtavan kova paikka. Ehkä se kun on käyttänyt niin paljon aikaa ja voimia tämän asian läpiviemiseen, ja sitten on odotellut päätöstä pitkän aikaa aiheuttaa tällaisen valtaisan pettymyksen. Ja juuri kun olin tutustunut ja tykästynyt lastensuojelutätiin niin hylätään. Täti halasi minua pitkään ja sanoi että olen valtavan ihana tyttö ja olisi ollut kiva että olisin pysynyt vielä sen asiakkaana.

Lupa ajaa autokoulun autolla ilman lupaa

Ajokortti tuli mutta...

No. Ajelin aamulla kello 7 ajotunnit ja opettaja sanoi että käy sitten inssin jälkeen autokoululla hakemassa todistus. Sain sellaisen itsestään selvän ajatuksen, että menen tietysti hakemaan papereita autolla, autokoulun autolla. Kello 9 inssi ja läpi meni. Katsastusasemalla kävin hakemassa vielä paperin ja ajo-opettaja muistutti että käyn siellä autokoululla sitten. Kyllä, kyllä. Ei muuta kuin muutama minuutti sitten saatu ajokortti etupenkille ja ei kun menoksi. Otin autokoulun auton alleni ja ajoin yksikseni vilkkaan keskustan läpi ilman mitään ajatusta, että onpa erikoista että inssin jälkeen oppilaat saavat ajaa autokoulun autolla ilman opettajaa. Kohautin vain olkia ja nautin siitä kun saa ajaa vapaasti. Parkkeerasin auton, ja ulkopuolella odotti kaksi autokoulun tyyppiä. Avasin oven ja huikkasin pontevasti että mä toin teidän auton. Ihmettelin että miksi tyypit nauroivat tikahtuakseen, mutta en osannut ajatella että minä olin naurun kohteena. Toinen tyypeistä sanoi että odota hetki että pian saat todistukset. Jäin autokoululle venailemaan ja pistin terkkarille viestin että kortti tuli. Vartin päästä tämä kyseinen henkilö ja ajo-opettaja tulivat ja olivat katketakseen naurusta. Ensinnäkin ajo-opettaja jäi katsarille ilman autoa. Ja toiseksi minähän otin noin vain autokoulun auton omaan käyttööni ja se oli niin hulvattoman hauskaa. En osannut edes ajatella, että minunhan pitäisi omin voimin mennä autokoululle niin kuin aina ennenkin, eikä viedä autoa mukanani.

Mutta ei se mitään. Torstaina kouluun.. Ja odotan muuten vieläkin jälkihuolto päätöstä ja ei ole pienintäkään aavistusta mikä on lopputulos. En voi asiaan enää vaikuttaa ja en viitsi murehtia koko asiaa kun en tiedä miten käy.

18 vuotta, eikä suotta!

Terveisiä täysi-ikäiseltä Superilta! Tosi ihana synttäripäivä vaikka olenkin flunssassa. Jee, siitä on vuosi viimeksi kun olin sairaana ja nyt sitten synttäreiden kunniaksi tällainen virustauti.. Mutta ei sille voi mitään. Oikeastaan ei ole mikään ihme että olen sairaana, kun miettii sitä bakteerien ja altistuksien määrää. Kaiken lisäksi vielä valtava stressi päällä joten tästähän virukset tykkäävät.

Joo, synttäripäivä lähti alkuun siitä että menin kouluun. Ja sitten sain useamman onnittelutekstarin. Puoliltapäivin terkkarin kanssa synttärikahveille ja olin tunnin verran koulusta pois.

Tämä on terkkarilta

Ja sitten sain lahjankin. Tiedätte kyllä keneltä. :D

♥

Ja 18v voi ostaa nettitikun joten synttäripäivänä hommasin senkin :D

Hain lisäksi lääkkeitä kun sain uusitun reseptin. Näitä + mianseriineja

Näitäkin.. No, en ole käyttänyt niitä kuin pari. En tarvitse niitä vielä niinkään, mutta sitten kun koulut alkaa niin uni alkaa häiriintyä. Varsinkin kun tulee syksy. Täytyy vain katsoa vähän että pidän niitä taukoja lääkkeistä, sillä kuukauden päästä on niitä yo-kirjoituksia... Toivon että saisin nukuttua luonnollisesti sillä nämä lääkkeet eivät kuitenkaan tuo sellaista normaalia unta. Mutta parempi lääkeuni kuin että en nukkuisi yhtään.

Tänne huomenna ja sitten päätetään menenkö tänne (en halua!) vai pääsenkö jälkihuoltoon.

Tämmöinenkin tuli synttäripäivänä postissa..