Minä ja hän

Kirjoitan extra-postauksen siitä kuinka tutustuin terkkariin. Toivottavasti se hieman kannustaisi pyytämään ja hakemaan apua, eikä heti luovuttamaan, vaikka omista asioista puhuminen onkin vaikeaa.


Ensimmäisen kerran olin yhteydessä terkkariin aivan lukion alussa, hain buranaa päänsärkyyn. Se oli oikeastaan niin sanottu esinäytös eikä mulla tai sillä ollut intressejä mitään muuta puhua. Muistan kun terkkari sanoi mulle, että opettajan huoneessa on taivaallisen ihanaa suklaakakkua ja katoin sitä vähän ihmeissäni.

Ennen varsinaista ensimmäistä tutustumiskertaa pyörin monen monta viikkoa ja tuntia terkkarin vastaanoton lähettyvillä. Kynnys mennä sinne oli ylitsepääsemättömän korkea. Pari kertaa painoin jopa summeria mutta lähdin heti karkuun kun pakokauhu iski. Vähän ennen joulua uskaltauduin vasta astelemaan kynnyksen yli. Terkkari puhui puhelimessa ja joku harjoittelija tyttö pyysi istumaan ja odottamaan. Ahdisti aivan mielettömästi ja mielessäni juoksin monta kertaa pois sieltä. Havahduin siihen kun terkkari kysyi että mitäs sulle. Takeltelin jonkun hyvin epämääräisen vastauksen. Sen jälkeen kerroin nimeni joka kertoi aika paljon että mitä mä siellä teen. Terkkari kyseli, minä vastasin emmä tiiä. Se antoi mulle koululääkäriajan. Mulla oli ihan voittaja fiilis kun uskaltauduin hakemaan apua.

Koululääkärin ajat olivat myöhässä ja odotin hyvin pitkään pääsyä sen luo. Terkkari tuli viereen istumaan ja juttelemaan. Tuli sellainen olo että tämä tyyppi välittää. Koululääkäri antoi polille ajan ja pakotti menemään sinne. Olin sitä vastaan kunnes terkkari tuli ja sanoi että se voi lähteä mukaan. Ajattelin kuitenkin etten pysy hengissä tuohon aikaan asti, sillä reilu kuukausi oli pitkä aika selviytyä. Terkkari kuitenkin antoi mulle tapaamisaikoja ja niiden avulla sinnittelin. Se juttelu oli aika yksipuolista mutta silti helpottavaa. Terkkari kyseli ja minä vastasin suurimmaksi osaksi emmä tiiä. Olin varmasti hyvin ärsyttävä ja ehkä jopa ahdistava, kun puhuin että haluan kuolla, mutta muuten vastailin emmä tiiä. Välillä se suuttui mulle kun tavallaan tahattomasti uhkailin itsemurhalla. Elääkö vai kuolla, se ei ollut sille samantekevää. Teimme sopimuksia että pysyn hengissä seuraavaan tapaamiskertaan. 

Ensimmäinen polireissu. Autossa terkkari puhui ja se oli rauhoittavaa kuunnella sen höpsöjä juttuja. Se kuvaili mulle yksityiskohtaisesti ruokia ja ruokaresepjä. Ja niin täynnä positiivista intoa että se tarttui muhunkin. Polilla lääkäri sanoi että mä meen osastolle. Terkkari kuitenkin pelasti mut sillä se luotti ohuesti muhun ja puhui lääkärin ympäri. Ajattelin että onpa hullu nainen kun luottaa mun hengissä pysymiseen. Se kuitenkin kannusti yrittämään jatkamaan päivästä toiseen. Oli jotakin syytä edes elää.

Tavattiin terkkarin kanssa noi pari kuukautta niin, että se antoi aina ajan, sillä en olisi muuten uskaltanut vaivata sitä. Aloitin lääkkeet ja sain niistä mielettömät aloitusoireet ja uskallauduin menemään sen luo ilman sovittua aikaa. Kun astuin kynnyksen yli niin se sanoi heti aluksi että se oli hyvin ylpeä kun tulin ilman sovittua aikaa. Mua ahdisti aivan sairaan paljon ja se pyysi mua jäämään hetkeksi sinne huilailemaan ja hengittelemään. Se rauhoitti mua aivan valtavan paljon. Tuon tapaamisen jälkeen aloin uskaltautua käymään sen luona omin voimin ilman varsinaisia aikoja. Kerta kerralta aloin puhumaan enemmän. Se tunsi mut, mä luotin siihen. Olin aika kummallinen kun välillä pyristelin irti sen luota ja sitten taas palasin takaisin kun omat siivet eivät kantaneetkaan.

Sitten koittikin poli helvetti. Lääkäri uhkaili taas osastolla ja pakotti psykologisiin testeihin. Terkkari järjesti omat asiansa niin että se pääsi aina mukaan polille. Olin usein hyvin pahalla tuulella mutta se ei sitä haitannut. Matkat olivat kuitenkin mukavia kun terkkari puhui ja tutustuimme lisää toisiimme. Psykologisissa testeissä ei siis löytynyt mitään sen vakavampaa eli en ole todistettavasti täysin sekopää. 

Kesäloma alkoi ja siirryin opiskelusta kesätöihin. Olimme edelleen terkkarin kanssa yhteydessä vaikka välimatka olikin pitkä. Terkkari oli töissä ja en tuntenut syyllisyyttä vaikka se uhrasi aikaa minuunkin. Viimeisenä terkkarin työpäivänä oli myös polireissu. Silloin mä itkin autossa. En itke koskaan ihmisten edessä ja nyt padot vaan murtuivat. Ei se kuitenkaan syyllistänyt tai alkanut raivota mulle mun heikkoudesta. Päinvastoin. Itkin yhä enemmän, osittain onnesta kun en ollutkaan yksin. Terkkari oli kuitenkin yhteydessä muhun sen lomallansa. Se kuunteli mun murheet ja ahdistukset eikä päästänyt mua niin sanotusti karkuun. Täytin vuosia ja se toi mulle lahjan vaikka en olisi mitään halunnut. Terkkari jatkoi kannustamistaan ja antoi uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Ei saa luovuttaa. Hetki hetkeltä eteenpäin mutta ei yksin. 


:)