Mene edeltä kyllä se jää kantaa, ole rauhassa tiedät mä sua seuraan

Olin aivan sekoamispisteessä kun menin terkkarin luo. Mutta paljon helpotti tälläkin kertaa meidän juttelutuokio. Kaikki on niin helpompaa sen kanssa kun se ymmärtää eikä tarvi selitellä mitään. Paniikkikohtausten syypää ei ilmeisesti olekaan ihanaiset bentsodiatsepiini johdannaiset vaan kerran käytetty paniikkipilleri nimeltään mirtatsapiini. Ja sain käskyn käyttää zopinoxeja jatkossa. Tää on nyt ehkä vähän järkyttävä mahdollisuus, mutta ilmeisesti joudun alkaa syömään noita lääkkeitä joka ilta. Siis niin että ottaisin ihan määräyksestä joka ikinen ilta noita nappeja, ilman taukoja. Nyt punnitaan lääkkeisiin riippuvaiseksi jäämisen hyötyjä ja haittoja. Ja yksi kysymys on toleranssi, onko sama annos kuinka kauan enää riittävä? Okei, kumpi on parempi: syödä äärettömän kyseenalaisia lääkkeitä ja saada jollain tavalla nukutuksi vai olla käyttämättä lääkkeitä ja valvoa yöt? Niin joo, melatoniinia ei mulle määrätä sen takia kun se on niin kallista..

Tulevaisuudesta puhuminen on pelottavaa. Mitä lukion jälkeen? Mulle mietitään että mikä auttaisi mua tulevaisuuttakin ajatellen, ei pelkästään mikä helpottaa elämää viikon verran. Sosiaalisten kontaktien luomista ja muuta sellaista. Musta on kauheaa ajatella jotain kirjoituksia ja kurssikertymää. Puhumattakaan nyt jostain jatko-opinnoista. Mun on vaikea käsittää että meen jatkuvasti eteenpäin ja aika kuluu koko ajan vaikka pään sisällä tapahtuisi jotain muuta. Terkkari sanoi, että mun ei pidä huolehtia liikaa asioista ja rangaista itseäni niistä joita en ole pystynyt tekemään. Se auttaa mua kunhan vaan itse nostan käpälän pystyyn ja pyydän apua.

Paniikkikohtausten tykitystä

En oikein enää jaksaisi, en siis yhtään mitään. Mun koulu menee päin helvettiä. En vaan pysty tekemään mitään sen eteen. Koko viikonlopun oon saanut paniikkikohtauksia kun lopetin zopinoxit ja vieroitusoireet lähestulkoon saivat mut kävelemään päivystykseen. Mun pää vaan hajoaa ja en pysty yhtään mihinkään. Tää elämä on yhtä helvettiä. Mä oon niin palasina ja ei oo mitään käsitystä että miten tästä oikein selviän.

Oon saanut siis aivan järkyttäviä paniikkikohtauksia jotka on aivan sairaan pelottavia. Pitää vaan muistaa hengittää rauhassa ja syvään niin se helpottaa. Oon ihan tolkuttoman huonossa kunnossa ja yritän koko ajan unohtaa koulun ja muut ahdistavat asiat tai muuten saan taas kohtauksen. Kävin jopa leffassa ja sain olla pari tuntia rauhassa tästä omasta päänsisäisestä maailmasta.

Mulla ei siis koskaan aikaisemmin ole ilmennyt näin tiheään paniikkikohtauksia. Yleensä niitä on esiintynyt kerran parissa kuukaudessa ja nekin ovat ilmenneet yleensä öisin. Mutta nyt oon saanut puolenkymmentä kohtausta parin päivän aikana.

I'll try to do it right this time around

Aamu alkoi kirjaimellisesti rymisten. Säpsähdin ihan yhtäkkiä unesta ja tipahdin sängystä kaataen samalla yöpöydän ja lampun. Olo oli että mitä helvettiä oikein tapahtuu. Mä en tiedä että mitä oikein puuhaan öisin. Okei, otan illalla 1,5tablettia zopinoxia, sitten tunnin päästä tilttaa päässä ja about kuuden tunnin päästä syttyy yhtäkkiä valot takaisin päälle. Mutta mitä sen kuuden tunnin aikana tapahtuu, se onkin mysteeri. Mutta viime yönä olin ilmeisesti aukaissut uudet purkin zopinoxeja, ja kun laskin pillerit, niin olin vissiin syönyt muutaman napin kuormasta yön aikana tai jotenkin muuten tuhonnut. Ei mitään muistikuvaa. Se on niin friikkiä kun ei tiedä yhtään että mitä öisin tapahtuu. Mutta pari yötä sitten olin käärinyt vaatteita vaatekaapissa nätisti hyllyyn ja päivällä en ole sitä tehnyt eikä mulla täällä ole taloudenhoitajaakaan joten hmm..

Sain eräältä opettajalta aika karua kommenttia kun olisin halunnut vähän helpotusta kurssiin. "Tee sitten itsenäisenä jos et muuten pysty tai älä sitten tee mitään! " Tosi hyvää tukea ja kannustusta, niin hyvää että lähdin kesken päivää pois koulusta kun oli niin paha olla.

Ja ihania koulutapahtumia sitten piisaa. Kävelin käytävällä ohi istuvan poikalauman ja yksi niistä heitti mun päälle murskattua tupakkia ja huusi että ota kiinni. Hauskaa. Ruokajonossa juttelin erään (mukavan?) tytön kanssa kuten aika monta kertaa aiemminkin. No, tunnin päästä se kirjaimellisesti puhui selän takana musta paskaa, siitä kun asun yksin ja ne pohti että kuinka mä pärjään.

Sain lisää lääkkeitä, tällä kertaa mirtazapinia 'unen turvaamiseen'. Zopinox on unen saamiseen ja mirtatsapiini turvaa sen että pysynkin sängyssä enkä hortoile. Toivottovasti entiset/nykyiset/tulevat kiusaajat nukkuvat hyvin yönsä.

It's something I must live with everyday

Hortoilin aamulla kouluun todellakin lääketokkurassa. Olin vielä niin väsynyt että halusin vain nukkua. Muistiinpanojen kirjoittaminen oli sekavaa töherrystä kun rivit meni miten sattui. Seuraavat tunnit olin jo aivan kuoleman väsynyt. Ja mulla oli vielä niin uuvuttavan kylmä että värisin vilusta. Liotin jopa käsiäni kuumassa vedessä että vähän sulaisin tähän maailmaan takaisin.

Kävin terkkarilla, ja oli yllättävän helppoa palata takaisin sen siipien suojiin, vaikka olikin pitkä tauko viime tapaamisesta. Lääkkeille tulee ehdottomasti muutos heti kun se saa polilääkärin kiinni. Se sanoi että mä kärsin yksinäisyydestä ja sitä aletaan entistä aktiivisemmin työstää eteenpäin. Mutta miten, se onkin siinäpä se suuri mysteeri.

Terkkari sanoi että se on pian pari päivää omalla lomalla, siis pari päivää pois koulusta. Järkytyin siitä ihan sairaasti vaikka kyse onkin vain parista päivästä. Olinhan nytkin kymmenen päivää yksin. Mutta kaksi päivää koulussa ilman terkkarin olemassaoloa kuulostaa hyvin pelottavalta. Jakso vaihtuu ja joudun menemään polillekin yksin. Kuka musta huolehtii sitten koulussa? Kauhean traumaattinen ajatus, joka järkevästi ajatellen kuulostaa aivan naurettavalta. Mä ajattelen usein että mitä jos se hylkää mut. Ei enää tulekaan töihin, on joku sijainen. Mitä jos se joutuu sairaslomalle tai muuttaa, vaihtaa työpaikkaa. Mä saan traumoja pelkästä ajatuksesta.

But you're still on my lonely mind

Kymmenen päivää sängyssä makoilua. En ole sairas, en ole kuumeessa tai flunssassa. Päässä se kaikki vika on. Olen niin typerä kun en oo edes käynyt kuntosalilla vaikka lastensuojelu kustantaa koko lystin. Mun pitäisi vielä rohkaistua ja pyytää sieltä pian rahaa ihan peruselämään, ruokaan ja laskuihin, mutta en kehtaa vaivata. Tuntuu kuin mä en ansaitsisi mitään. Multa aina kysytään että riittääkö rahat ja vastaan että joo joo, pärjään kyllä vaikka jääkaapissa olisikin vain valo ja kukkarossa matti. En vaan pysty myöntämään sitä etten ole omavarainen.

Oon nukkunut koko viikon yöt zopinoxien avulla. Ja kaksinkertaisilla annoksilla ohjeeseen verrattuna. Ihan väärät lääkkeet mulle kun nukun siltikin vain 5-6 tuntia niiden avulla. Parin viikon päästä vaihtoon. Mirtatsapiinia tai tematsepaamia ilmeisesti seuraavaksi. Viime yö ilman lääkkeitä oli muuten yksi helvetti. Pakko pitää vähän taukoa väkisten pillereistä. Saan ainakin tehtyä päivisin jotakin enkä vain haahuile ympäriinsä.

Kammoksun polilääkäriä. Mun vointi on nyt viikon parin aikana kääntynyt äärettömän jyrkkään laskuun ja näen painajaisia että se uhkailee taas osastolla. Luonnollisesti uniongelmat on osasyynä voinnin alenemiseen. Mutta yksinäisyys ja tää hiton eristäytyminen aiheuttaa eniten tuskaa ja ahdistusta. Ja siihen ei mitkään maailman lääkkeet auta.

Mä oon niin sekaisin sisältä. Koulu sekoittaa vielä lisää pakkaa lisäämällä stressiä ja paineita. En oo ollut kymmeneen päivään yhteydessä terkkariin mikä on uusi ennätys. Se päästi mut liikaa irti ja oon sotkeutunut näihin elämänlankoihin. Jos mä oon kymmeneen päivää yksin omien ajatusten kanssa niin osaan kyllä tuhota itseäni ja elämääni taidokkaasti.

Before I die I want to..

What am I leaving when I'm done here?

Olen niin väsynyt. Koko loma kuluu siinä että makaan sängyssä. Kauppaan en halua mennä. Ihmiset ahdistaa ja ei ole rahaa. Zopinoxeja kuluu tiuhaan tahtiin iltaisin sillä en halua olla yksin omien ajatusten vankina yölläkin. Apteekista saa onneksi lisää kun jalomielinen lääkäri määräsi purkki kaupalla pillereitä. Eipä tarvitse enää vinkua ettei saa unta. Sietokyky noihin lääkkeisiin on tosin huimaa. Ensin yksi tabletti takasi koko yön unen ja lisäksi vielä aamutokkuraisuuden, ja nyt syö neljäkin pilleriä ja silti nukun niillä vain kuusi tuntia ja sitten herään. Suuri houkutus olisi ottaa lisää lääkkeitä heräämisen jälkeen.

Oon vaan maannut sängyssä niin kuin ennen vanhaan kun olin masennuksen kourissa. En ajattele mitään itsetuhoista, oon liian väsynyt. Tämä on niin tuttu skeema, että oikein naurattaa kun en osaa pyrkiä tästä kuitenkaan eroon. Uusia asia on se, että mä kartan ihmisiä ja kaikkia sosiaalisia kontakteja. Ja enää en jaksa keskittyä ystävyyssuhteiden luomiseen. Miksi edes yrittää kun kukaan ei huoli mua porukkaan.

En ymmärrä miksi pitäisi jatkaa elämää. Jatkaa sängyssä makaamista ja kituuttaa koulussa muutama tunti viikossa. Koulussakin käyn oikeastaan vain ruuan takia. Ei ole rahaa enää ruokaan, ei enää mihinkään. En uskalla vaivata ketään ja kysyä, että voisinko saada vähän rahaa että pärjään loppu kuukauden. Siitä tulisi vain paperisota sosiaalitoimistossa joka päättyy hylkäämiseen ja pitkään listaan lakikohtia. En ansaitse kenenkään mielestä elämää.

Minä ja hän

Kirjoitan extra-postauksen siitä kuinka tutustuin terkkariin. Toivottavasti se hieman kannustaisi pyytämään ja hakemaan apua, eikä heti luovuttamaan, vaikka omista asioista puhuminen onkin vaikeaa.


Ensimmäisen kerran olin yhteydessä terkkariin aivan lukion alussa, hain buranaa päänsärkyyn. Se oli oikeastaan niin sanottu esinäytös eikä mulla tai sillä ollut intressejä mitään muuta puhua. Muistan kun terkkari sanoi mulle, että opettajan huoneessa on taivaallisen ihanaa suklaakakkua ja katoin sitä vähän ihmeissäni.

Ennen varsinaista ensimmäistä tutustumiskertaa pyörin monen monta viikkoa ja tuntia terkkarin vastaanoton lähettyvillä. Kynnys mennä sinne oli ylitsepääsemättömän korkea. Pari kertaa painoin jopa summeria mutta lähdin heti karkuun kun pakokauhu iski. Vähän ennen joulua uskaltauduin vasta astelemaan kynnyksen yli. Terkkari puhui puhelimessa ja joku harjoittelija tyttö pyysi istumaan ja odottamaan. Ahdisti aivan mielettömästi ja mielessäni juoksin monta kertaa pois sieltä. Havahduin siihen kun terkkari kysyi että mitäs sulle. Takeltelin jonkun hyvin epämääräisen vastauksen. Sen jälkeen kerroin nimeni joka kertoi aika paljon että mitä mä siellä teen. Terkkari kyseli, minä vastasin emmä tiiä. Se antoi mulle koululääkäriajan. Mulla oli ihan voittaja fiilis kun uskaltauduin hakemaan apua.

Koululääkärin ajat olivat myöhässä ja odotin hyvin pitkään pääsyä sen luo. Terkkari tuli viereen istumaan ja juttelemaan. Tuli sellainen olo että tämä tyyppi välittää. Koululääkäri antoi polille ajan ja pakotti menemään sinne. Olin sitä vastaan kunnes terkkari tuli ja sanoi että se voi lähteä mukaan. Ajattelin kuitenkin etten pysy hengissä tuohon aikaan asti, sillä reilu kuukausi oli pitkä aika selviytyä. Terkkari kuitenkin antoi mulle tapaamisaikoja ja niiden avulla sinnittelin. Se juttelu oli aika yksipuolista mutta silti helpottavaa. Terkkari kyseli ja minä vastasin suurimmaksi osaksi emmä tiiä. Olin varmasti hyvin ärsyttävä ja ehkä jopa ahdistava, kun puhuin että haluan kuolla, mutta muuten vastailin emmä tiiä. Välillä se suuttui mulle kun tavallaan tahattomasti uhkailin itsemurhalla. Elääkö vai kuolla, se ei ollut sille samantekevää. Teimme sopimuksia että pysyn hengissä seuraavaan tapaamiskertaan. 

Ensimmäinen polireissu. Autossa terkkari puhui ja se oli rauhoittavaa kuunnella sen höpsöjä juttuja. Se kuvaili mulle yksityiskohtaisesti ruokia ja ruokaresepjä. Ja niin täynnä positiivista intoa että se tarttui muhunkin. Polilla lääkäri sanoi että mä meen osastolle. Terkkari kuitenkin pelasti mut sillä se luotti ohuesti muhun ja puhui lääkärin ympäri. Ajattelin että onpa hullu nainen kun luottaa mun hengissä pysymiseen. Se kuitenkin kannusti yrittämään jatkamaan päivästä toiseen. Oli jotakin syytä edes elää.

Tavattiin terkkarin kanssa noi pari kuukautta niin, että se antoi aina ajan, sillä en olisi muuten uskaltanut vaivata sitä. Aloitin lääkkeet ja sain niistä mielettömät aloitusoireet ja uskallauduin menemään sen luo ilman sovittua aikaa. Kun astuin kynnyksen yli niin se sanoi heti aluksi että se oli hyvin ylpeä kun tulin ilman sovittua aikaa. Mua ahdisti aivan sairaan paljon ja se pyysi mua jäämään hetkeksi sinne huilailemaan ja hengittelemään. Se rauhoitti mua aivan valtavan paljon. Tuon tapaamisen jälkeen aloin uskaltautua käymään sen luona omin voimin ilman varsinaisia aikoja. Kerta kerralta aloin puhumaan enemmän. Se tunsi mut, mä luotin siihen. Olin aika kummallinen kun välillä pyristelin irti sen luota ja sitten taas palasin takaisin kun omat siivet eivät kantaneetkaan.

Sitten koittikin poli helvetti. Lääkäri uhkaili taas osastolla ja pakotti psykologisiin testeihin. Terkkari järjesti omat asiansa niin että se pääsi aina mukaan polille. Olin usein hyvin pahalla tuulella mutta se ei sitä haitannut. Matkat olivat kuitenkin mukavia kun terkkari puhui ja tutustuimme lisää toisiimme. Psykologisissa testeissä ei siis löytynyt mitään sen vakavampaa eli en ole todistettavasti täysin sekopää. 

Kesäloma alkoi ja siirryin opiskelusta kesätöihin. Olimme edelleen terkkarin kanssa yhteydessä vaikka välimatka olikin pitkä. Terkkari oli töissä ja en tuntenut syyllisyyttä vaikka se uhrasi aikaa minuunkin. Viimeisenä terkkarin työpäivänä oli myös polireissu. Silloin mä itkin autossa. En itke koskaan ihmisten edessä ja nyt padot vaan murtuivat. Ei se kuitenkaan syyllistänyt tai alkanut raivota mulle mun heikkoudesta. Päinvastoin. Itkin yhä enemmän, osittain onnesta kun en ollutkaan yksin. Terkkari oli kuitenkin yhteydessä muhun sen lomallansa. Se kuunteli mun murheet ja ahdistukset eikä päästänyt mua niin sanotusti karkuun. Täytin vuosia ja se toi mulle lahjan vaikka en olisi mitään halunnut. Terkkari jatkoi kannustamistaan ja antoi uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Ei saa luovuttaa. Hetki hetkeltä eteenpäin mutta ei yksin. 


:)

Under the surface

Syysloma napsahti sitten omalle kohdalle. Loma tuli nyt aika pahaan saumaan ja se on viimeinen asia mitä haluaisin. Masennus ja ahdistus tuntuu raastavan jälleen sisällä. Se on vähän ihmeellistä, että oon saanut jälleen ahdistuskohtauksia vaikka ne on pysyneet jo pitkään pois. Lääkkeiden nosto taitaa olla paikallaan kun tehot on tainneet vähän hiipua.

Vihaan tätä lomaa ja kaikkea yksinäisyyttä ja tylsyyttä. Sitä että pitää olla jatkuvasti omien ajatusten parissa vaikka mielelläni tekisin jotain muutakin. Yöt on yhtä helvettiä kun en saa nukuttua. Tai saisin kyllä lääkkeillä mutta en voi niitäkään joka yö käyttää.

ps. Minä kirjoitan extra-postausta siitä, että kuinka tapasin terkkarin.

But no one would listen, 'cause no one else cared

On ahdistanut koko viikon aivan sairaasti. Ajatukset olleet hyvin hyvin synkkiä. En ymmärrä että miksi aina vaan jatkan ja jatkan eteenpäin. Tänään oli oikein pohjanoteeraus. Oon koko päivän ollut yksikseni ja ainoastaan halunnut kuolla kunnes käytin viimeisiä voimiani ja ajattelin mennä terkkarille. Odotin ja odotin ja odotin mutta en päässyt sen luo. Reilun tunnin istuin ja purin kynsiäni. Pidätin itkua ja odotin ja odotin. Joku opettaja kulki ohi siitä ja kysyi että eikö terkkari ole siellä. Ääni väristen vastasin ettei ole. Sanoin että joo ei se haittaa ja lähdin äkkiä pois kyynelten saattelemana. Olisin tarvinnut terkkarin apua enemmän kuin osasin edes arvata.

Mun pitäis alkaa käydä koulussa muutenkin kuin syömässä ja terkkarilla. Kävin tänään koulussa vain syömässä ja pidin koko päivän omaa lomaa. Nopeasti ruokailuun ja vielä nopeampaa pois ettei kukaan saa kiinni. Hyvinhän se sujui. Koulun jälkeen kaupassa tosin sellainen nolo tapahtuma, että törmäsin opettajaan jonka tunneilla olisi pitänyt istua. Säikähdin ihan sairaasti kun se koputti selkään ja sanoi että sua mä kaipasinkin tänään. Siinä sitten suklaalaatikko sylissä sepitin että kuinka flunssassa olin tänään. Häpesin niin omaa tyhmyyttäni että lähdin äkkiä pois ja jätin suklaatkin kauppaan.

As long as the wrong feels right

Otin torstaina illalla 1,5 tablettia ja ei mitään muistikuvaa että nukuinko vai enkö. Aamulla heräsin kellonsoittoon mutta jäin kuitenkin nukkumaan eli lintsasin taas aamutunnit. En oo koko viikkona ollut aamutunneilla. Nyt olin kuitenkin vielä niin tokkurassa ettei olisi tullut yhtään mitään. Parin tunnin päästä kuitenkin pääsin ylös. Unesta tai lääkehorroksesta. Koulussa olin ihan muissa maailmoissa ja kaikki ihan pienet arkirutiinit vaati aivan älyttömästi keskittymistä ja ajattelua. Ruokajonossa unohdin ottaa veitsen ja haarukan vaikka kuinka keskityin muistamaan ruokailu skeemaa. Puolen päivän jälkeen aloin kuitenkin selvetä lääkkeistä ja ajatus kulkee jälleen normaalisti.

 Yhden yön olin ilman lääkkeitä mutta eilisiltana vedin niitä senkin edestä. Ilmeisesti seitsemän zopinoxia. Hävettää tämmöinen lääkkeiden kanssa leikkiminen. Reseptissä lukee että korkeintaan kaksi tablettia juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta minä napsin niitä vartin välein ja täysin hereillä. Ei noi lääkkeet oikein tunnu sopivan mulle. Ei mua yhtään väsyttänyt mutta en myöskään saanut niitä apteekkarin lupaamia halluja. Mutta noi zopinoxit rentouttaa mukavasti ja lamaa sen verran ettei ahdista tai murehduta mikään. Ja ilmeisesti ne nukahduttaa sillä viimeiset 12 tuntia on aivan tyhjää, ei mitään muistikuvaa mistään. Aamulla heräsin puolelta päivin, kävin tokkurassa kaupassa ja sen jälkeen nukahdin uudestaan. Voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua ilman huolta huomisesta.

En tiedä yhtään mitä tekisin noiden lääkkeiden kanssa.

 

Close the eyes, enjoy the mind

Hain nukahtamislääkkeitä apteekista ja oli jotenkin ahdistavaa kun olo oli kuin jollain pilleripäällä. Se apteekkari sanoi, että on tärkeää mennä heti nukkumaan kun ottaa lääkkeen eikä jäädä valvomaan missään tapauksessa. Muuten voi nähdä hallusinaatioita. Aijaa, lääkäriltä unohtui sitten kertoa yksi pienen pieni asia noista lääkkeistä. No, minä testasin kuitenkin näitä liskolääkkeitä. Otin illalla puolikkaan tabletin vaikka lääkärin mielestä voisin ottaa kaksikin pilleriä. Sen lääkkeen pitäisi vaikuttaa puolen tunnin sisällä ja makoilin sängyssä sen ajan ilman että mitään olisi tapahtunut. Sen jälkeen nousun ylös täysin tietoisena ja otin toisen puolikkaan pilleristä. Vartin päästä nukahdin ja muistan että ajatukset olivat kyllä aika hulluja ennen nukahtamista. Muistan pohtineeni koko ajan että missä on kapteeni Josh. Kuka helvetti sekin nyt sitten on. Onneksi oli silmät ummessa, muuten olisin varmaan nähnytkin kapteeni Joshin.

Neljän tunnin päästä kuitenkin jo heräsin selväpäisenä ja nukahdin ilmeisesti luonnollisesti sen jälkeen. Aamulla olo ei ollut yhtään tokkurainen vaan aivan selvä. Ainoastaan ärsyttävän kitkerä metallinmaku suussa oli jäljellä lääkkeistä. Ja janottaa ihan sairaasti. Päivällä tosin alkoi väsyttää ja ajatukset tuntui yhtä jähmeiltä kuin valvotun yön jälkeen vaikka olinkin nukkunut.

Lähinnä pelkään nyt että jään koukkuun noihin lääkkeisiin. Tai näen jotain hallusinaatioita ja alan yöllä elämään niiden mukana. Ihmettelen vieläkin miksi mulle annettiin noita lääkkeitä vaikka olisi ollut paljon turvallisempiakin vaihtoehtoja tarjolla..

Iloa ja pillereitä

En oo nauranut moneen kuukauteen näin paljoa kun nyt terkkarin autossa. Tähän väliin hymiö :D Mulla on sanat ihan kateissa kun vieläkin hykertelen. Mutta ei siitä sen enempää. Pieni video, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Sain uuden reseptin polilla ja en tiedä onko tuo kuinka hyvä asia. Zopinox unettomuuteen. Että heti noin vahvan aineen anto mulle vaikka melatoniinia hamusin. Terkkari oli hieman varautunut kun sain tuollaisen reseptin ja vielä noin vahvan annostusohjeen. Se on kuitenkin kolmiolääke ja riippuvuutta aiheuttava. Se on kummaa kun lääkäri kirjoitti heti vahvimman lääkkeen mitä mulle voi antaa eikä aloitettu ensin miedommista. Melatoniini, mirtazapin, ketipinor. Miksei niistä lähdetty aluksi kokeilemaan? Mielummin tuunaan lukujärjestyksen sellaiseksi että saisin nukkua pidempään aamulla kuin alkaisin pillerien voimalla olla taju kankaalla. Sitä paitsi houkutus vetää koko purkki kerralla voi välillä muodostua sietämättömäksi. Mua pelottaa olla kahdestaan tuon purkin kanssa.

Waking up in the morning, always feeling sorry

Jostakin se iloinen ilme pitää raapia huomiseksi. Tää päivä on mennyt taas päin helvettiä. Jätin suosiolla aamutunnit väliin. Onnistuin kuitenkin nousemaan ennen puoltapäivää ylös kun lupasin mennä terkkarille. No mutta mitä hittoa, ei se tyyppi ollutkaan siellä. Se tunne kun on raahautunut turhaan koululle. No, palasin kuitenkin takaisin kotiin ja hillitsin ärsytykseni. Onnistuin jopa raahautumaan takaisin kouluun viimeisille tunneille. Sen jälkeen menin katsomaan olisiko terkkari nyt paikalla. Olihan se. Ei olisi pitänyt mennä ollenkaan. Terkkari ärsytti mua vaan lisää ja jos en panttaisi tunteitani niin taitavasti olisin raivostunut sille totaalisesti. Polin takia joudun hillitsemään itseni.

En oikeastaan koskaan suutu niin että se näkyy päällepäin. En oo koskaan raivonnut terkkarille vaikka se on muutaman kerran tahallaan venyttänyt mun kynnystä suuttua. Olisi ehkä parempi sanoa edes jotakin eikä vain pitää kaikkea sisällä ja kärventyä hitaasti omassa kiukussa. No, katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

It's getting late, I'm wide awake And my mind is racing again

No jes, lintsasin taas aamutunnit kun en jaksanut nousta ylös. Nukahdin vasta viiden jälkeen yöllä ja ei innostanut mennä kahdeksaksi kouluun. Ja sekin vähä minkä nukuin oli painajaisten täyttämää pyörimistä. Luin psykologian kirjasta mielenkiintoisen jutun, jossa sanottiin, että unessa ei erity serotoniinia ja liika nukkuminen sen takia masentaa. Eli valveillaolosta on edes jotain hyötyä, pää täynnä serotoniinia.

Jotenkin salakavalasti mun vointi on alkanut mennä hieman alaspäin. Yksinäisyys on se syy. En vaan saa oikein mistään apua siihen eikä kukaan tunnu ymmärtävän että kuinka paljon kärsin siitä. Ei se yksinäisyys oo mun oma valinta vaikka niin monet luulevatkin. Mulla on tällainen itsesuojeluvaisto ja en päästä ihmisiä lähelleni kovinkaan helposti. Ja se on rakentenut kiusaamisen seurauksena. En vaan luota enää ihmisiin.

Jotakin postiivista on se, että olen tutustunut yhteen tyttöön ja kaverustunut sen kanssa. Tai oikeastaan se on tutustunut minuun. Se on jotenkin niin hassua, kun jutellaan niin luonnollisesti aivan niin kuin oltais tunnettu pitkäänkin. Ja kaikista parasta on se, että mua ei yhtään ahdista vaikka se tepsuttelee välillä mun luo välituntisin.

Pelkään että masennus alkaa uusiutua. En uskalla sanoa vielä mitään terkkarille hoitoneuvottelun takia. Panttaan asioita ihan hyvin tyylillä siihen asti.