What am I leaving when I'm done here?

Olen niin väsynyt. Koko loma kuluu siinä että makaan sängyssä. Kauppaan en halua mennä. Ihmiset ahdistaa ja ei ole rahaa. Zopinoxeja kuluu tiuhaan tahtiin iltaisin sillä en halua olla yksin omien ajatusten vankina yölläkin. Apteekista saa onneksi lisää kun jalomielinen lääkäri määräsi purkki kaupalla pillereitä. Eipä tarvitse enää vinkua ettei saa unta. Sietokyky noihin lääkkeisiin on tosin huimaa. Ensin yksi tabletti takasi koko yön unen ja lisäksi vielä aamutokkuraisuuden, ja nyt syö neljäkin pilleriä ja silti nukun niillä vain kuusi tuntia ja sitten herään. Suuri houkutus olisi ottaa lisää lääkkeitä heräämisen jälkeen.

Oon vaan maannut sängyssä niin kuin ennen vanhaan kun olin masennuksen kourissa. En ajattele mitään itsetuhoista, oon liian väsynyt. Tämä on niin tuttu skeema, että oikein naurattaa kun en osaa pyrkiä tästä kuitenkaan eroon. Uusia asia on se, että mä kartan ihmisiä ja kaikkia sosiaalisia kontakteja. Ja enää en jaksa keskittyä ystävyyssuhteiden luomiseen. Miksi edes yrittää kun kukaan ei huoli mua porukkaan.

En ymmärrä miksi pitäisi jatkaa elämää. Jatkaa sängyssä makaamista ja kituuttaa koulussa muutama tunti viikossa. Koulussakin käyn oikeastaan vain ruuan takia. Ei ole rahaa enää ruokaan, ei enää mihinkään. En uskalla vaivata ketään ja kysyä, että voisinko saada vähän rahaa että pärjään loppu kuukauden. Siitä tulisi vain paperisota sosiaalitoimistossa joka päättyy hylkäämiseen ja pitkään listaan lakikohtia. En ansaitse kenenkään mielestä elämää.