But you're still on my lonely mind

Kymmenen päivää sängyssä makoilua. En ole sairas, en ole kuumeessa tai flunssassa. Päässä se kaikki vika on. Olen niin typerä kun en oo edes käynyt kuntosalilla vaikka lastensuojelu kustantaa koko lystin. Mun pitäisi vielä rohkaistua ja pyytää sieltä pian rahaa ihan peruselämään, ruokaan ja laskuihin, mutta en kehtaa vaivata. Tuntuu kuin mä en ansaitsisi mitään. Multa aina kysytään että riittääkö rahat ja vastaan että joo joo, pärjään kyllä vaikka jääkaapissa olisikin vain valo ja kukkarossa matti. En vaan pysty myöntämään sitä etten ole omavarainen.

Oon nukkunut koko viikon yöt zopinoxien avulla. Ja kaksinkertaisilla annoksilla ohjeeseen verrattuna. Ihan väärät lääkkeet mulle kun nukun siltikin vain 5-6 tuntia niiden avulla. Parin viikon päästä vaihtoon. Mirtatsapiinia tai tematsepaamia ilmeisesti seuraavaksi. Viime yö ilman lääkkeitä oli muuten yksi helvetti. Pakko pitää vähän taukoa väkisten pillereistä. Saan ainakin tehtyä päivisin jotakin enkä vain haahuile ympäriinsä.

Kammoksun polilääkäriä. Mun vointi on nyt viikon parin aikana kääntynyt äärettömän jyrkkään laskuun ja näen painajaisia että se uhkailee taas osastolla. Luonnollisesti uniongelmat on osasyynä voinnin alenemiseen. Mutta yksinäisyys ja tää hiton eristäytyminen aiheuttaa eniten tuskaa ja ahdistusta. Ja siihen ei mitkään maailman lääkkeet auta.

Mä oon niin sekaisin sisältä. Koulu sekoittaa vielä lisää pakkaa lisäämällä stressiä ja paineita. En oo ollut kymmeneen päivään yhteydessä terkkariin mikä on uusi ennätys. Se päästi mut liikaa irti ja oon sotkeutunut näihin elämänlankoihin. Jos mä oon kymmeneen päivää yksin omien ajatusten kanssa niin osaan kyllä tuhota itseäni ja elämääni taidokkaasti.