Turha elää turhaa

Hirveää tuskaa viettää lomaa. Mietin kaikkea sellaista mitä mun ei pitäis. Polilääkäri. Terapia. Kesäloma. Kesätyö. Yksinäisyys. Ens syksy. Kuolema. Noi kaikki pyörii mun mielessä. Ainut positiivinen ajatus on pururata ja juokseminen. Itsensä hengiltä juokseminen tosin.

Koko päivän oon tahtomattani miettinyt kuolemaa. Lukenut vanhoja psykan kirjoja joissa puhutaan kuolemasta. "Kuoleminen on tehty nykyihmisille hyvin vaikeaksi". En nyt olis tosta niin varma. Mä oon sisältä ihan kuollut, pelkkä ulkokuori jäljellä. Mutta sen ulkokuoren ei anneta kuolla. Pakotetaan kärsimään. Ja kyllä, olen myös lukenut tänään filosofiaa ja pohdinnat on hyvin syvällisiä sen takia.

Kaikki päivät on samaa paskaa. Millään juhlapäivillä ei oo enää mitään merkitystä. Ne on mulle vaan pakkolomaa. Mä en ees ymmärrä mistä ne on pakkolomaa. Koulusta? Elämästä? En ymmärrä.

Nukun liikaa kun en jaksa nousta ylös tekemään ei mitään. En tee yhtään mitään. Tiedän, että mun elämä on turhaa. Miks mun pitää sitten elää? Koska mun on pakko. Oon luvannut. Ja mä oon niin piinallinen näiden lupausten kanssa. Pidän ne aina. En vaan ymmärrä mitä väliä lupauksilla on enää kuoleman jälkeen.

Näin taas viime yönä ihan friikkiä unta kesätöistä. Sain eka kirjeen vanhalta kaverilta jossa kerrottiin että en pääsekään kesätöihin omalle paikkakunnalle. Sen takia mut lähetettiin yläasteaikasten luokkalaisten kanssa johonkin kerrostaloyksiöön jossa me asuttiin kommuunissa. Toivottavasti ei koskaan toteudu.

Olis jo tää loma ohi ja pääsis kouluun takas. Sais polireissun alta pois. Ei tarvis koko ajan miettiä kaikkea paskaa. Ei tarvis junnata kotona. Muut viettää vappua mutta mulle sillä ei oo mitään merkitystä. Millään juhlalla ei oo mitään merkitystä. Pakkolomaa kaikki. Oma syntymäpäivä on helvettiä. En oo 6 vuoteen halunnut mitään lahjoja yms. En ansaitse mitään. Siinä päivässä ei oo mitään juhlimisen arvoista. Toivon että sitä ei ois koskaan tapahtunut. Toivon aina että nää ois viimeiset synttärit. Ehkä viime synttärit olivatkin. Elokuussa täytän 17 v. Tällä hetkellä vaikea uskoa että sitä päivää tulee.

I've put my trust in you

Eilen terkkarilla niin kuin pitikin. On se vaan ihana tyyppi. Tarkotus ei ollut tänään mennä käymään, mutta se pyysi mua tulemaan. Joo, kävin siellä 4 kertaa tällä viikolla.. Että niin hyvin taas menee. Mä en vieläkään tiedä miten selviän 2,5 kuukautta yksin. Mä selviän vaivoin viikonlopun yksin. Nyt on neljän päivän loma ja sekin tekee tosi tiukkaa. Mutta joo, päivä kerrallaan..

Tänään sain vihdoin ja viimein soitettua kesätyöpomolle ja menin tekemään sen työsopimuksenkin jopa. Koko kesäkuu töitä hautausmaalla. About 1200 euroa rahaa siitä. Pomo sano, että se on rankkaa työtä. Kannattaa alkaa hankkia hyvä kunto siihen mennessä että jaksaa. Viime vuoden kokemuksella voin sanoa että oli rankkaa. Jokanen penni on käytetty harkiten ja vielä on paljon rahaa viime vuodelta jäljeltä. Ei raaski tuhlailla kun ne oli kovan työn takana.

Ens keskiviikkona takas kouluun. Ja leffaan. Torstaina polille.. En kovin innolla oota sitä reissua. Joudun polin takia siirtämään välikokeita ja aineen palautusta myöhemmäks. Ärsyttävää kun sinne on pakko mennä. Ei siellä oo kuitenkaan kuin sitä samaa paskaa. Saan uuden reseptin saletisti käteen. Onhan se jännittävää että mitähän sieltä nyt tulee. Ei kyllä kiinnosta yhtään mennä sinne. Onneks terkkari tulee mukaan ja mun ei tarvi puhua niin kauheesti.

Let the rain come down and wash away my tears. Let it fill my soul and drown my fears

Eilen illalla menin sänkyyn ja yritin nukkua mutta jostain syystä mieleen tulvi kaikkea surullista ja aloin itkemään. Taitaa olla toinen kerta tänä vuonna kun itken. Olin niin väsynyt etten jaksanut. Olin niin yksin. Onneks sain sentään nukuttua taas 8 tuntia. Mutta siltikin oon kamalan väsynyt. Ja kesäduuniin en oo vielkään soittanut.

Tänään sain taisteltua taas päivän läpi ilman terkkarille menoa. Huomenna taidan mennä käymään sen luona. Heikko mikä heikko. Sanon sille että en jaksa enää ja haluan vaan pois. Mä kärsin niin suunnattomasti. Tää mun tuska on niin hirveää ja en jaksais enää tätä. Henkinen kipu. Ja siihen ei mikään lääke taida auttaa.

Mä oon niin väsynyt, että voisin taas itkeä. En jaksa enää tehä mitään. Koulussa syön hyvin, mutta kotona en jaksa laittaa mitään. Pyykkivuori kasaantuu mutta en jaksa välittää. Enkun sanakokeita en jaksa edes miettiä.

Pihalla luonto herää eloon mutta minä en. Mä vaan kuolen hitaasti kokoajan.

En koskaan oo riittävän hyvä tähän elämään. Mä haluan todellakin vain kuolla. En jaksais enää elää yhtäkään hetkeä. Tää on niin turha elämä. Oon aivan yksin.

Call my name and save me from the dark

Tänään sain taisteltua päivän läpi ilman terkkarille menemistä. Onneks sain nukuttua jopa 8 tuntia. Mutta silti oon väsyneempi kuin ikään. Mun piti soittaa kesätyöpaikkaan, mutta en saanu aikaseks. En mä saa mitään aikaseks. Onneks en kuitenkaan menny terkkarille. Se on ihan hirveää, kun oli kaks hypäriä ja oisin vaan halunnu mennä sen luo ja sanoa että vittu mä en jaksa enää, anna mun kuolla. Mä annoin itselleni luvan mennä tällä viikolla vain kerran enää sen luo. Mutta se ei ole todellakaan huomenna. Perjantaihin yritän taistella. Sitten neljän päivän loma. Miks mun pitää olla näin heikko etten pärjää yksin? Miks mun pitää elää tätä mun paskaa elämää? Ei mun kuulu olla täällä.

Mulla on niin syyllinen olo aina kun käyn terkkarilla. Taas meen sinne. Aina vaan vien sen aikaa. Oon ihan toivoton tapaus joten turha siellä on rampata. Mun on pakko vähentää siellä käymistä. Se on vaan niin vaikeaa. Mun pitäis oikeestaan lopettaa sen luona käyminen. Jäädä ihan yksin. Niin ois parempi. Pystyn kuvitella sen elämän oikein hyvin. Se ois todellakin parempi etten kävis enää ikinä sen luona. Sen ei tarvis enää huolehtia musta. Saisin eristäytyä pikkuhiljaa ja lopulta kadota. Ei kukaan huomais kun en yhtenä päivänä tuliskaan kouluun.

En jaksa tehä yhtään mitään. Istun koneella tai makaan sängyssä. Syön suklaata kun en halua kotona syödä mitään muuta. Koulussa syön joten se riittäköön mulle. En välitä itestäni. Hissankirja odottaa koskemattomana. En jaksa kiinnostua edes huomisista välikokeista.

Huoh, pakko yrittää skarpata. Pakko soittaa kesätyöpaikkaan tällä viikolla tai menee sekin duuni ohi pian kun ne luulee ettei mua kiinnosta. Pakko skarpata lääkäriä varten. En saa olla näin huonossa kunnossa. Onneks kukaan ei näe mua nyt. Oon niin säälittävä näky. Väsynyt ja uupunut. Tekohymyä ei tuu millään kasvoille. Oikeasta puhumattakaan. Voisin itkeä ja raivota ja huutaa. Paiskoa tavaroita ja purkaa vihaa. Mutta ei. Kaikki viha kohdistuu itseen.

Depression wants to hurt me again and again until I'm dead

Ei voi enää paskempaa fiilistä olla. Miks mun pitää elää? Viime yö perus, 2tuntii unta. Koulus ruokavälkäl terkkarille. Sen jälkeen käytäville pyörimään ja ahdistumaan vaikka ois pitäny olla tunnilla. Mitä väliä. Ei kukaan huomaa vaikka oisin pois. Tunnin pyörimisen jälkeen terkkarille uudestaan. En jaksa. En jaksa. En vaan vitttu jaksa. Mun ei pitäis käydä siellä niin usein. 27 päivää koulua. Pitäis vähentää käyntejä. Mutta se on niin ihana ihminen ja ymmärtää mua ja osaa auttaa. Mutta siltikään mun ei pitäis käydä siellä niin usein. Miten ihmees mä pärjään 2,5kuukautta kesälomalla ilman sitä? Tiedän, että se miettii samaa. Mitenköhän se super pärjää ilman mua?  Se yrittää aina vaan kannustaa, että kaikki voi olla kesällä paljon paremmin. Ei ole. Vain ja ainoastaan huonommin. Sen äänestä huomaa, että se ei itekään oikein usko siihen. Mua kaduttaa kun mä aloin luottamaan siihen ja käymään sen luona juttelemassa. Voisin olla nyt kuollut ja vapaa jos en ois ikinä tavannut sitä. Mun on pakko irrottautua sen avusta. Pikkuhiljaa. Tällä viikolla annan luvan itselleni mennä kerran sen luo. Torstaina aikasintaan. Pakko pärjätä yksinkin.

Ens viikolla polille lääkäriin. Ei huvittais yhtään. Lääkkeitä vaan lisää kouraan.
Huomenna pitäis soittaa kesätyöpaikkaan ja mennä tekemään työsopimus. En pysty. Ehkä soitan vasta torstaina...

Eilen juoksemassa vaikka oon vielki sairas. Silloin kun oon sairas niin haluan mennä lenkille ja meenkin. Mutta terveenä en. Huomaa taas kuinka sairas mieli mulla on. Masennus sanoo, että mee kuumeessa lenkille. Terveenä se estää menemästä. Masennus tuhoaa koko ajan mua. En oo ennen ajatellu, että masennus ois oikeestaan no, sairaus. Vaikka mulla on ollut jo pitkään masennus niin en oo hyväksynyt itellenikään. että se on varsinainen sairaus. Nyt vasta alkaa huomaamaan, että millanen loinen päässä se onkin. Oikea helvetti. Ja se on sairaus. Kuinka paljon oma mieli voi tuhota itseä. Kuinka paljon voi vihata itseään. Ajattelen etten ansaitse mitään ja oon vaan vaivaks. Tosiasiassa masennus ei ansaitse mitään ja se on vaivaks. En minä.

I'm not sure what I'm waiting for

Kuumetta ja joka paikkaa särkee. Infulenssaa terkkari meinas, mutta ei musta niin sairaalta kuiteskaan tunnu. Ei oo ees kurkku ollu kipee mutta muuten on vaan voimat kaikki. On niin vaikea sanoa onko tää henkistä vai fyysistä voimattomuutta. Ei pitäis nyt olla henkistä. Fyysisesti vaan voimat ihan finaalissa.

Oon syöny paljon suklaata taas ja ei oo oikein tullu liikuttua. Jotenkin olo on vaan niin turvonnut ja aattelin että oisin lihonu. Puntari näyttää kuitenkin illalla 51,4kg joten ei oo suklaa ja liikkumattomuus vielä ainakaan numeroihin vaikuttanu. Ja vähän vertailupohjana että pituus on n. 168cm. Ihan pientä nippelitietoa.

Koulu teettää enemmän töitä kuin olis aikaa. Hissaa, filosofiaa kaks kurssia, terveystietoa ja enkkua.. Paljon realeita ja lukemista. Ei vaan pää kestäis yhtään. Haluaisin vaan nukkua, nukkua ja nukkua enkä tehä mitään muuta. Mutta pakko jos aion päästä joskus lukiosta läpi. Mieluiten kolmessa vuodessa, kiitoos.

Ihan järjetöntä stressiä kun pitäis ajatella niin monia asioita ja tehä kaikkea. Ensinnäkin ens viikolla työsopimus pitäis tehä ja soittaa hmm.. pomolle. Koulustressi on ihan huh, järjetöntä. Terapia-asiaa pitää miettiä. Mites terkkarin kanssa tehään? Polilääkäriaika lähestyy. Lääkkeet? Ens lukuvuoden kurssivalinnat? Kesäloma? Niin joo, kaverin synttärijuhlat toukokuun alussa ja en tiedä meenkö kun asuu kaukana. Pitäis alottaa liikkuminen. Syödä terveellisemmin. Vähentää suklaata. Siivota. Pestä pyykkiä. Tehä ruokaa. Lukea lukea ja lukea. Selvittää mihin tää mun fyysinen kunto menee. Nouseeko kuume? Infulenssa vai johtuuko päästä? Tuntuu että pää hajoo.

Mutta sitten kun oon päässyt noista asioista läpi niin mitäs sitten? Tyhjyys. Loputon tyhjyys. Ei enää mitään. Eikä ketään. Kesäloma ja ei koulustressiä. Polista ei tarvi todennäköisesti murehtia. Terapia-asia stoppaa. Terkkari lomalla. Yhtäkkiä kaikki loppuu kuin seinään. Se on vaan että heippa ja koita pärjätä 2,5 kuukautta yksin. En pärjää. Kaks päivääkin tekee todella tiukkaa pärjäämisen suhteen. Just kun mulla on alkanut mennä paremmin niin kaikki loppuu. Syksyllä taas lähtökuopissa jos siihen asti selviän. En mä selviä.

Meillä on terkkarin kanssa aivan ihanat välit. Mä en ois ikinä uskonu, että pystyn luottamaan kehenkään mutta ilmeisesti pystynkin. Kauan siinä kesti. Monen monta tapaamista ja ihmettelen kuinka se jakso aina vaan kattella mua vaikka mun vastaukset oli "emmä tiiä" . Mutta nyt mä tiiän ja puhun. Kovan työn se teki että aloin puhumaan. Se tuntee mut tosi tosi hyvin nyt. Toisaalta se on hyvä juttu, että meillä on näin hyvät välit. Mutta toisaalta taas en voi kuolla, koska se ei anna enkä mä pysty tekemään sitä kaiken tän vaivan jälkeen. Ja se ei välttämättä oo hyvä juttu sittenkään.

Lukion keskiarvo kaikissa aineissa on 5 jakson ja 23 kurssin jälkeen 8,1. Oon ottanu muutaman kurssinumeron pois jotka otan suoritusmerkintänä. Ihan ok vissiin. Äikän kurssien ka. on 9 <3  hehkutan taas kun oon tyytyväinen siihen. Äikkä on noussut rymisten peruskouluajoilta. Vihdoinkin uskallan näyttää kirjoittamistaitoni eikä tarvi mennä muiden mukana, vaan voin mennä oman pään mukana. Niin ja se rauha. Ei yläasteella pystyny tunnilla yhtään keskittyä kirjottamiseen. Ja mä vaadin rauhaa että pystyn keskittyä.  Onneks paljon parempi ilmapiiri lukiossa.

Ja nukkuminen samaa seikkailua..

Päänsisäistä vankilaani vartioi depressio

Viime yö taas sitä samaa paskaa. En tiedä ees nukuinko vai missä maailmassa oikein olin. Jossain oudossa lääkeunimaailmassa. Säpsähdin kuudelta hereille vaikka tänään oli myöhäsempi aamu ja olisin voinu nukkua puol kasiin. Valvoin seiskaan asti ja sitten vaivuin taas lääkeunimaailmaan. Uskomatonta miten sen puolen tunnin aikanakin voi nähä niin hiton paljon unia. Aamulla heräsin yhtä väsyneenä kuin oisin valvonu kaks yötä peräkkäin.

Menin pysäkille ja oottelin ja oottelin mutta ei bussi tullu. Lähin takasin sisälle ja iskä raivos kun olin sen mielestä myöhästynyt linkasta. Se vei mut kuitenkin kouluun sillä en sais kotona mitään aikaseks. Myöhemmin selvis, että en ollut myöhästynyt bussista, sillä koko linkkaa ei tullutkaan kun kuski ei ollut tullut töihin. Mutta ei siitä sen enempää.

Yhteisikuntafilosofialla yritin tehdä itsenäisiä tehtäviä tunnilla, mutta en pystynyt yhtään keskittymään. Se opettaja sano, että voit tehä näitä tehtäviä rauhallisemmassa paikassa jos ei pysty täällä keskittymään. Lähin sitten tekemään lukusaliin tehtäviä jossa keskittyminen ei kyllä kovinkaan parantunut. Okei, se kirja on tosi vaikeaa luettavaa joten ehkäpä keskittymisongelmat johtuu siitä. Kyllä mä sen kurssin kuitenkin taistelen läpi.

Tänään sain tietää kurssiarvosanat. Äikkä kolmonen 9, ruotti kakkonen 7, ussa kakkonen 8 ja musa ykkönen 6. Ihan ok numerot. Äikästä oon ylpeä <3

Huomenna on pakko mennä apteekkiin hakemaan lisää lääkkeitä. Jätän aina viime hetkeen lääkkeiden oston. Se on vaan niin ahdistavaa mennä siihen apteekin tiskille resepti kourassa. Jos siinä reseptissä olis antibiootteja niin ei se ois niin ahdistavaa mutta kun masennuslääkkeitä. Nyt muistinkin että näin viime yönä unta kun olin apteekissa hakemassa lääkkeitä. Enneuni. Sertralin 50mg x 30 maksaa 5,95e kelakorvauksen jälkeen. Kuukaudessa menee yks pakkaus. Onneks ei oo kovin kalliita lääkkeitä. Saas nähä onko toi viimenen pakkaus jonka ostan tota lääkettä.

Väsymys on suurta, mutta on vaan pakko taistella eteenpäin. Vihaan sitä kun rutiinit rikkoutu kun ei tullu aamulla bussia. Päätä särkee kun tapahtu jotain odottamatonta ja rutiineista poikkeavaa. Tuntu vaan että koko mun maailma tärisi ja heilui kun päivä ei mennytkään niin kuin piti. Ei musta oo mihinkään jos vaan roikun koko ajan rutiineissa. Se on vaan outoa kun oon näin ikävystynyt ja turhautunut omaan elämääni, mutta en kuitenkaan halua muuttaa sitä sillä sitten ahdistuisin ja stressaantuisin. Masennus pitää tiukasti kiinni musta.

I feel so tired but I can't sleep

Olipas aamulla suoritus nousta 6:00 ylös. Siitä on hmm.. pari viikkoa kun viimeks oon noussut noin aikasin ylös. Eikä yhtään unettomuus helpottanut herätystä. Nukuin vissiin 3-4 tuntia joka oli sitä perusunta eli pinnallista ja unien täyttämää. Noi unet on jotain käsittämättömän outoa. Ja kun ne on jokaöisiä vielä. Melatoniinia vois kokeilla. En uskalla sillä jos se ei auta. En halua alkaa käyttämään mitään vahvempia.

Uus jakso alko nyt vihdoin ja viimein kunnolla käyntiin. On aika raskas mutta omapahan oli valinta kun otin yhen kurssin lisää.

6. jakso..

Ton psyka kutosen oon tehny jo, mutta teen niiden tuntien aikana yhen toisen kurssin. Ahkeraa..

Mun pitäis käydä tällä viikolla apteekissa hakemassa viimeinen pakkaus lääkkeitä. Viimeinen tuolla reseptillä saatava. Parin viikon päästä meen polille lääkäriin ja sitten näkee miten käy. Todennäköisesti lähden sieltä resepti kourassa pois, mutta sitä ei tiedä mikä resepti.

Iloisempaa elämää

Kesäduunista soitettiin tänään. Jee, sain kesätöitä kolmeks viikoks ainaski. =) Heti koulun loputtua 4.6. alkaa työt. Hautausmaalle kukkia istuttamaan. Se on tosi tosi hyvä juttu, että työt alkaa heti kun lomakin alkaa. En tipu tyhjän päälle kun on jotain minkä takia herätä aamulla. Yritän ens viikolla kinuta pomolta kun meen tekeen työsopimuksen että saisin lisää töitä jos mahdollista. Voisin ihan hyvin tehdä koko loman duunia. Mutta täytyy olla nyt iloinen että pääsin ees kesätöihin. Se on hyvä että se duuni on suhteellisen fyysistä. Oikeesti, siellä työskentely käy kovasta treenistä.


Olo on ihan mukava. Sain viime yönä nukuttuakin jotenkin. Näen kyllä vielä todella paljon outoja unia. Ne väsyttää kun se uni on niin pinnallista. Mutta en jaksa nyt alkaa siitä stressaamaan.

Nyt mulla on sellanen fiilis että hei oikeesti, voin selvitä tästä paskasta. Mulla on tulevaisuudessa paljon ovia auki. Lukiossa kursseja oon saanu kerättyä sen verran paljon ekana vuonna, että valmistun sieltä kolmessa vuodessa jos jaksan kahtena seuraavana jatkaa vielä. Ei mun keskiarvokaan aivan paska oo tällä hetkellä. Äikässä kurssien ka. on 9. Ei aivan surkea. Muut kurssit ei ehkä aiivan niin hyvin mee, mutta äikkähän on tärkein? En tiedä yhtään mihin haluisin jatkaa lukion jälkeen, mutta onneks ei oo vielä kiire päättää. Ehkä mulla on pienet mahikset päästä ylioppilaaksi ja muutenkin selvitä. Tosin ne on vielä hyvin hyvin ohuet mutta pidetään nyt kiinni tästä ohuesta nauhasta.


Oon aivan hiton tyytyväinen että menin tohon lukioon missä nyt oon. Ihan rehellisesti sanottuna en olis enää tässä ilman sitä koulua ja niitä ihmisiä siellä sisällä. Kaikki opettajat jotka ymmärtää ja joille voi puhua ilman että ne pitää mua aivan hulluna. Kouluterkkari joka välittää aidosti ja joka auttaa niin niin paljon että en voi ikinä ikinä kylliks kiittää sitä. Oma ryhmä joka on, noh ihan ok porukkaahaan sielläkin on.

En nyt tähän postaukseen laita mitään huonoja asioita. Onhan mun elämä vielä aivan jotain hirveää mutta ei niitä nyt aina jaksa miettiä.

Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka lopulta kaikki katoaa

Sain äikän kolmoskurssin kokeesta 9+. Vertailua leffan ja kirjan välillä. Kurssin aikana esseistä ja analyyseistä 8½ ja 9- . Huoh, toivottavasti saan kurssista ysin. Joo ihan hyviä numeroita noi on, mutta pyrin parempaan. Yleensähän lukiossa numerot tippuu yläasteeseen verrattuna, mutta äikässä mulla on noussut aika mukavasti arvosanat aikasempaan verrattuna. Pitää olla siihen tyytyväinen kun kohtalaisesta yläaste tasosta on noustu lukiossa kiitettävän portaalle. Ärsyttää vaan tää suorituskeskeinen depressioahdistus tai mikä paska tää nyt onkaan. Jos en suorita en voi elää. En pääse eteenpäin muuten kuin suorittamalla. Suoritan elämää ja koulua. Kaikki on suoritusta. Syöminen, nukkuminen ja liikkuminen varsinkin. Kavereiden tapaaminen on suoritus, arvioin ite miten pärjäsin ja kuinka mukavaa oli. Mietin syömisessä sekä ruokaa eli mitä syön ja miten suoriudun ja myös miten suoriudun sosiaalisessa ruokailussa kuten koulussa. Nukkumisessa yritän nukkua mahdollisimman hyvin ja lasken aina tunteja paljonko on aikaa nukkua vielä. Aamulla sitten arvioin aina miten hyvin tai yleensä huonosti tuli yön aikana nukuttua. Liikkumissuorituksista en viitsi edes puhua.

Ens viikolla alkaa vihdoin ja viimein uus jakso varsinaisesti. Maanantaina teen vielä itsenäisen kurssin kokeen ja pitäis yrittää siihen lukea ja tehä tehtävät loppuun, että pääsen kurssista läpi.

Viimeinen jakso alkaa ja mietin että jääkö se todellakin mun viimeiseksi sitten. Entä jos en enää eläkään syksyllä? Jotenkin outoa kun alkaa kesäloma ja jään ihan tyhjän päälle. Ei mitään, ei ketään. Mulla alkaa aika loppua kun pitää saada asiat johokin järjestykseen ennen lomaa. 32 koulupäivää aikaa selvittää asioita. Tietysti siinä on viikonloput ja muut pikkulomat, mutta en saa silloin mitään aikaseks. Hirvittää jo pelkkä ajatus. Ykkösluokan jälkeen mulla tulee olemaan todennäköisesti 28 kurssia kasassa, jos nyt jaksan vipas jaksos tehä vielä yhden kurssin itsenäisesti.

Eilen ahdisti niin helvetisti koulussa kun ei ollut tunteja. Lähin kävelemään pihalle. Menin sillalle istuskelemaan ja miettimään miten kävis jos hyppäis alas. Tuskin mitenkään kun ei se joki sen alapuolella oo kovin syvä eikä pudotustakaan oo kuin muutama metri. Oli vaan niin turhauttava olo ja ajatus alko taas suuntautua siihen perustilaan eli aika itsetuhoseen ajatusmalliin. Siinä sillalla istuskellessa näin kun juna meni parinsadan metrin päässä raiteilla. Oli niin houkutteleva ajatus mennä kävelemään raiteille. Harmi vain, että ne junat mitkä menee ohi tästä kulkee niin hidasta vauhtia. Ei musta kuitenkaan siihen oo sillä en halua jäädä junan alle. Ne on vaan näitä ajatuksia, ehkä pelkojakin että tekisin jotain. Oma sairas mieleni vaan yrittää tuhota mut.

"mahikset on vähissä täällä

 puun ja kuoren välissä täällä

 valo paistaa tunnelin päässä

 nyt sinnittele, pysy kii elämässä"

                                   Jukka poika - älä tyri

Minipostaus

Viime yönä nukuin 2 tuntia. Jep, jep.. Mutta kouluun lähin. Ja aivan turhaan. Tunnit oli peruttu ja sain koululla tietää vasta siitä. Menin sit terkkarille käymään. Puhuin mun ens jakson tunneista ja se käski menemään sanomaan näitä asioita yhelle opettajalle. Menin juttelemaan sille opettajalle ja se sano, että mun pitäis mennä puhumaan samat asiat terkkarille. Kerroin sille että kävin jo sen luona. Onneks sain lopulta selvitettyä mun ens jakson kurssivalintoja.

Järkyttävä väsymys päällä. En jaksa miettiä yhtään mitään. Aika alkaa vaan loppua. Terapia-asia ei etene ja pian alkaa kesäloma. Liian paljon mietittävää, mutta pää ei kestä yhtään ahdistavaa ajatusta enää.

 

Valvomista ja mustelmia

Viime yönä valvoin taas koko yön. Aamulla nousin sängystä olo ihan zombina. Linkkapysäkillä ootellessa puolihorroksessa tuli sellanen tuulenpuuska just kun se linkka ajo siihen mun eteen ja horjahdin sitä vasten niin, että löin oikean sääreni ikävästi just avautuvaan oveen. Mustelma näyttää tulevan. Kipeältä tuntuu vieläkin, mutta en voi syyttää kuin itseäni.

Kouluun päästyä menin terksulle. Mä en ymmärrä miten se voi olla niin iloinen mut nähdessään. Se tykkäs kun tulin kouluun sillä olin sitten turvassa. Sanoin taas että en halua enää terapiaan kun se vaatii niin paljon vaivaa. Se ei kuitenkaan luovuta mun kanssa vaan yrittää edelleenkin myönnyttää mua. Nojaa, katotaan miten tässä käy. Lääkkeistä en pystynyt sanomaan mitään. Olin liian väsynyt. Terksun jälkeen päivä oli aika ikävystyttävä. Mutta sain puhuttua yhestä kurssista opettajalle. Viimeses jaksos voisin tehä liikunnan kurssin itsenäisesti. Hypäreillä kävisin joko puntilla tai lenkillä. Aika houkuttelevaa, sillä tulis ainakin liikuttua. 3 kertaa viikossa 1,5 tuntia liikuntaa. Ja saisin vielä kurssinkin eikä mun tarvis välttämättä olla ihmisten kanssa tekemisissä vaan saisin liikkua yksikseni. Parempi kai se on kuin istua hypärit koululla ahdistuneena. Tai pyöriä vaan kaupassa ja miettiä mitä suklaata ostais. Mutta päätän vasta perjantaina mitä teen, sillä joudun keskustella terksunkin kanssa asiasta. Onhan se aika paljon treeniä kun kolme kertaa viikossa.

Huomenna en mee kouluun. Tarkotus oli mennä shoppailemaan, mutta en jaksakaan. Uudet juoksukengät aattelin etsiä, mutta en viitsi tuhlata rahaa jos en sitten käytäkään niitä. En halua mitään. En ansaitse mitään. Parempi vain jäädä sänkyyn makaamaan kun nyt on mahdollisuus siihen. Perjantaina taidan lähteä kouluun kun se terksu niin vaatii. Yksinolo ei tee mulle hyvää ainakaan sen mielestä. No, pakko kai se on mennä, että voin selvitttää mitä teen liikuntakurssin kanssa ja sitten informoida siitä sitä opettajaakin.

Nää mun yöt alkaa olla aikamoista tuskaa. Joko nukun pinnallisessa lääkehoureunessa tai sitten en nuku lainkaan. Ihan sama nukunko vai en, sillä oon yhtä väsynyt kuitenkin. Kyllä yks valvottu yö vielä menettelee, ehkä kakskin vielä sujuu. Kolmas alkaa jo tuntua ikävän fyysisesti. Neljäs on aivan järkyttävää. Siitä eteenpäin en tiedä miltä tuntuu, vielä.

Herätä mut sitten kun oon normaali nuori

Tää mun elämä on niin turhaa. Istun kotona. Väsyttää vaikka oon nukkunut enemmän kuin tarpeeksi. Huomenna pitäis raahautua kouluunkin. Haluaisin vaan nukkua.

 Toivon että mun elämä olis kokoamaton palapeli. Sellainen jossa on kaikki palat tallella ja ne täytyy vain laittaa paikoilleen. Mun elämä on palapeli, missä mikään pala ei sovi yhteen. Kaikki palat ei oo ees enää tallella. En mä pysty kokoamaan tätä palapeliä ilman sopivia paloja. Haluaisin saada edes ne palat takaisin jotka muut ihmiset ovat vieneet. Tällä hetkellä oon huojuva torni. Se on vaan ajan kysymys milloin romahdan. Mutta kuka tai mikä on se, joka vetää viimeisen kantavan palikan pois? 

Ei mua kiinnosta enää elää. En tiedä mitä etsin tai odotan elämässäni. Ennen luulin, että elän tulevaisuutta varten. Odotin että elämäni parantuisi jos vain jaksaisin odottaa. Ei mun elämä paremmaksi muutu vaikka oottaisin tuhat vuotta ja tuhat yötä. Tänään on ihan yhtä hyvä päivä kuolla kuin sitten kaheksankymppisenä mummona. (Mutta älkää huoliko, en aio tänään kuolla.)

Mietin nyt kuolemaa ja itsemurhaa eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin ne oli vaan sellaisia impulsseja, harkitsemattomia ajatuksia. Ne tuli, meinas viedä mukanaan ja menivät sen jälkeen pois. Nykyään ajattelen kuolemaa eri tavalla. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Pääsis pois täältä. En mä tänne kuulu. Mutta mun pitää vielä kärsiä tässä elämässä.

Haluaisin vaan päästä pois polin ulottovilta. Valehdella itseni vapaaksi. Kaikkihan on ihan hyvin, joten ei mun tarvi enää siellä ravata. Kävisin vaan lääkärillä ja sanoisin, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Se kirjoittais mulle syksyyn asti vielä lääkkeitä ja toivottais hyvää loppuelämää. En mä niitä lääkkeitä enää käyttäisi, mutta eihän se sitä tietäis. Mutta valitettavasti siinä on vain yksi este. Kyllä, terkkari. Ensin mun pitäis valehdella itseni siitä vapaaksi ennen kuin voin ees miettiä polia. En mä pysty sille valehtelemaan. Se tuntee mut liian hyvin ja tietäis että valehtelen. Enkä mä ees halua valehdella sille. Se on ainut ihminen jolle pystyn puhumaan ja lisäks se on auttanut mua niin ihanan paljon. Mietin aina että kuinka se jaksaa mua? Ollaan tapailtu lähes puoli vuotta 2-3kertaa viikossa + polireissut ja tekstarit sekä puhelut. Se pitää mua kiinni tässä elämässä, ei anna mun luovuttaa. Se sano, että "mä en anna sun kuolla." Mutta kuinka kauan se jaksaa kattella mua? Ehkä vielä kevään. Entäs mites selviän kesäloman? Mitenkäs ens syksy? Mitä jos mä en selviäkään? Mitä jos mä poistun tästä maailmasta oman käden kautta kun oon vielä sen jutteluvastuulla? Mä jättäisin kyllä kirjeen jossa kerron, että se ei oo missään nimessä hänen syy. En halua sille mitään ongelmia. Mä tiedän, että en pääse lähtemään täältä ennen kuin oon rikkonut välit ja lopettanut tapaamiset terksun kanssa. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta se nainen on ainut asia mikä on mun elämän ja kuoleman välissä. En olis ilman sitä enää elossa. Sitä saa syyttää tai kiittää mun olemassaolosta vielä täällä.
Siinä paha missä mainitaan. Tekstareita siltä. Kuinka helvetissä sä jaksat mua? Huoh, huomenna haluais tavata. Antais mun vaan mennä.


Sukulaiset kerto sunnuntaisissa juhlissa kaikki asiat jotka mussa on epänormaalia. Kauheita vaatimuksia joita en pysty täyttämään. Mun pitäis käydä enemmän kavereiden kanssa ulkona. Mulla pitäis olla poikaystävä. Mun pitäis tietää mitä teen lukion jälkeen. Mun pitäis puhua enemmän. Mun pitäis olla tavallinen nuori. Toisin sanoen mun pitäis olla normaali. Hirveitä vaatimuksia. Mä en vaan pysty täyttämään odotuksia. Mun päivät menee selviytyessä ja yöt jossain lääkehoureunissa.

Itsenäiset tehtävät on puoliks tehty. Oon ollut aika ahkera, vaikka mulla on vielä maanantaihin asti aikaa tehä niitä. Eilen kävin yrittämässä lenkkeilyä. Juoksu jostain syystä tökki ja pahasti, joten kävelin koko lenkin. Nojaa. asfaltilla juoksu ei nyt oo ennenkään sujunut kovin hyvin. Pitää oottaa että pururata kuivais niin, että pääsis sinne kokeilemaan.

 

Kiitos edelleenkin kommenteista! <3

Tiimalasissa aika hupenee huomaamatta

"Mitä kuuluu?" "Mites sä oot pärjäillu?" "Kuinkas oot jaksellu?"  Ihan hyvää. Ihan hyvin.

Eilen pakolliset juhlat joihin piti mennä. Heti aamusta alkaen ahdistusta kun en keksinyt mitä laittaisin päälle ettei viiltelyarvet näkyis. Siitä on melkein vuosi kun oon ne arvet viiltäny mutta siltikin ne näkyy vielä hyvin. Mutta en jaksa ajatella enää niitä juhlia. Tekohymyä ja ihan hyvää. Siinä ne juhlat oli tiivistettynä mun osalta.

Mulla on lomaa ainakin vielä tiistaina. Siitä eteenpäin mä voisin olla kotona loppuviikonkin ja tehä itsenäisen kurssin. En tiedä yhtään mitä tekisin. Jotenkin tää pääsiäisloma meni todella äkkiä vaikka en ois ikinä sitä uskonut. Ei kyllä houkuttelis mennä kouluun vielä keskiviikkona kun voisin ihan hyvin jäädä kotiin nukkumaan. En oo saanu lomalla oikein mitään aikaseks. Mun piti kattoa leffoja, mutta en oo ehtiny kun vasta nälkäpelin kahtoa. Ja senkin katoin netistä. Mulla on vielä kirjojakin paljon lukematta. Siis mitä hittoa mä oon nää viis päivää tehny? Itsenäisen kurssin tehtävissäkin oon saanu vasta kirjotettua otsikon. Johonkin tää aika on kulunut.

Väsyttää vaikka nukun 10 tuntia päivässä. Tää mun nukkuminen menee aina vaan oudommaks. Valvoin pari viikkoo sitten neljä yötä peräkkäin lähes kokonaan ja tuntuu ihan samalta nytkin, vaikka nukun paljon. Mä nukun vaan niin pinnallisesti jostain syystä. Lääkkeistä toisin sanoen. En vaan uskalla lopettaa niiden käyttöä. Sosiaalinen ahdistus on lieventynyt ja se on se syy minkä takia en uskalla lopettaa lääkitystä. Mitään muuta hyötyä niistä ei oo ollut. Oon ehkä enenmmän sekasin kun ennen lääkkeiden käyttöä. Nukkuminen on täynnä outoja unia vaikka omalääkäri sano, että lääkkeiden pitäis syventää unta. Kävi just päinvastoin eli pinnallisti unta järkyttävästi.

Karmivia unia mutta silti voittaa synkän todellisuuden

Superin uuden urheiluelämän ensimmäisen päivän lupaus:
Tänään maanantaina pakotan itseni joko juoksulenkille tai pyöräilemään. Sitten muistan myös venytellä ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. Urheilusuorituksen jälkeen lupaan syödä maitorahkaa ja banaanin. Illalla käyn lisäksi palauttavalla kävelylenkillä ja syön sen jälkeen terveellisen iltapalan.

Joo, ei taida tulla mitään mutta saapahan pettyä ainaskin. Pessimisti.

Olisin halunnut ottaa tähän blogiin kaikkia jänniä kuvia, (itseeni liittyen) mutta ylläri ylläri kamera on rikki, joten ehkä sitten joskus tulevaisuudessa..

Kiitos kaikille kommenteista! <3 Oon liian laiska ja saamaton vastaamaan..

Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään, että pystyy elämään

Psykaa päntätty ja pitäis yrittää tehä noita itsenäisen kurssin tehtäviä. Niitä on aivan järjettömän paljon mutta onneks mulla on aikaa.

Nää mun lomapäivät on niin samanlaisia ja tyhjiä. Aamulla herään 8-10 välillä ja makaan sängyssä ja yritän keksiä miten tästä pääsisin ylös. Nousen kuitenkin aina ennen kymmentä sillä mun rutiinit on niin piinallisia etten voi maata sängyssä kauempaa. Vapaapäivisin en panosta aamutoimiin juurikaan ja sen kyllä huomaa sillä en oo kovinkaan hehkeä. En jaksa miettiä miltä näytän kun en kuitenkaan mene ihmisten ilmoille. Mun vapaapäivät on niin samanlaisia. Nousen ylös, teen samat rutiinit ja sen jälkeen menen nukkumaan. No ainakin saa nukkua enemmän.

Mun elämä on niin piinallista suoritusta että oikein ällöttää. Tällästä tää elämä on särkyneen mielen kanssa. Rutiinit on turvallisia kun ei tule yllätyksiä eikä pettymyksiä. Ahdistun kun mun elämä on tälläistä. Mun kuuluis olla nuori, villi ja vapaa. En voi olla vapaa kun oon mieleni ja kehoni kahleissa. Mä haluan pois. Pois tästä elämästä, tästä kehosta ja ennen kaikkea tästä mielestä. Nyt mun kroppakin on alkanut vihata mua kun en liiku enkä syö kunnolla. Jos mun kroppa osais ajatella ja tehä päätöksiä niin se lähtis tästä elämästä ja tästä mielestä pois. Se etsis jonkun jonka mieli ja elämä sopii sille paremmin, sellaisen joka pitäisi siitä huolta ja arvostaisi sitä. Ja jonka mieli ei vihais sitä, ja joka ennen kaikkea ei satuttais sitä. Ei mun keho oo aiheuttanu mulle tätä helvettiä vaan mun oma pää ja mieli. Kaikki kärsii mun mielen ja psyykkisten sairauksien takia. En voi sille mitään että masennus ja ahdistus vie mua nyt aivan kuus nolla.


Ahdistaa, mutta en voi kertoa siitä kellekään. Lääkkeiden vaste on alkanut jo vissiin hiipua kun ahdistus on alkanut jälleen tuntua. Kaduttaa kun aloitin lääkkeet. Ei niistä oo ollu muuhun apua kun sosiaaliseen fobiaan ja sitä kautta siihen liittyvään ahdistukseen. Ja ei niitä ees määrätty siihen, vaan masennukseen. Okei, mä oon ihan helvetin tyytyväinen että mun sosiaalinen fobia on lievittynyt näinkin paljon. Toivottavasti se ei ikinä enää palaa. Se on se syy minkä takia käytän vielä lääkkeitä. Sama masennushelvetti kuitenkin jatkuu, en tiedä, ehkä pahempana. Joudun käyttämään noita lääkkeitä vielä toukokuun alkuun asti jolloin on hoitoneuvottelu jossa on mukana lääkäri. Silloin oon syönyt noin kolme kuukautta sertralinia. Todennäköisesti mut suostutellaan jatkamaan lääkkeitä syksyyn asti.

Ja mun terapia-asia ei edelleenkään etene. En edes halua enää sitoutua terapiaan. Poli ja kela määrää ja en halua liittyä niiden väliin.

Elämä kantaa jopa minua

Katoin mun edellisiä postauksia ja oon jankannu aika  paljon siitä terkkarista. Ei siinä mitään ihmeellistä oo että jankkaan samasta asiasta. Kuuluu mun luonteeseen tai sairauteen. Mutta ylläri ylläri tämänkin postauksen päähenkilöä esittää terksu.

Tänään alko siis mulla loma. Aamulla terksu lähetti jo ennen ysiä viestin jossa kysy, että tuunko tänään käymään. Ilmeisesti se ei muistanut, että en oo tänään enää koulussa. Se lupas soittaa mulle päivän aikana. No, kohtalo johdatti mut kuitenkin koululle ja sen luo ennen kuin ehittiin puhelinkeskusteluun. Sattumalta sain kyydin koulun läheisyyteen ja kävelin sitten sen huoneeseen. Taas kohtalo puuttui peliin. Puhuttiin siinä puolisen tuntia ja saatiin selvitettyä asioita. Tosin mä oon siltikin edelleen näkymätön. Mutta silti mun olo on parempi. Mä vaan välillä ylireagoin, mutta se johtuu siitä oon tosi herkkä ihmissuhteissa. Ja varsinkin, kun se tietää musta niin paljon ja tuntee mut niin hyvin. Mutta taas on todistettu on, että asiat kyllä järjestyy, kun vaan jaksaa oottaa. Mä oon vaan niin herkkä hylkäämisille. Tai ei se mua haittaa jos sovittu tapaaminen peruuntuu, mutta kun en tiedä syytä siihen ja mun pää alkaa esittää mulle kauhukuvia ja ahdistun ja huolestun niin paljon.

 

Ihanaa kun asiat selviinty ennen pääsiäistä ja näin vielä sen ihmisen tänään. Varmasti molemmilla levollisempi loma tiedossa. Mulla ainakin mieli keventy monta kiloa. Näin on parempi.

Mulla on paljon lukemista loman varalle. Koulukirjoja ja muita kirjoja. Lisäks mulla on paaaljon suklaata. En oo lihonu onneks vielä. Tai no en lihokaan kovin herkästi kun on hyvä aineenvaihdunta. Mutta mulla on lukemisena kaks Stephen Kingin kirjaa, Da Vinci-koodi sekä lisäks jotain muuta pientä. Niin ja pitää lukea koulua varten terveystietoa, filosofiaa ja psykaa <3  Noi on mun lempiaineita. Lukisin niitä vapaaehtoisestikin, joten ei kovin paha luku-urakka.

Mukavan levollinen olo. Kyllä kaikki järjestyy kun järjesty tänäänkin. Ja onhan aina ennenkin järjestyny. Mä oon mennyt kuitenkin eteenpäin vaikka en itse sitä vielä näe tämän masennusverhon takaa. Ainut pettymys oli tänään se, että sain ruottin kokeesta 6½. Toivottavasti saan kuitenkin kurssista seiskan.