Look at all the damage you have done

Hyväntuulinen Super ilmoittautuu takaisin elämään. Jälleen kerran. Taas rämmin sieltä mustasta kuoleman metsästä takaisin valoisuuteen. Vaikka kävin jälleen kerran läpi elämän ja kuoleman kriisin, niin terapeutin mielestä nämä kaikki asiat ovat aivan valtavan terveitä merkkejä. Se, mikä ei tapa, ilmeisesti vahvistaa tai on ainakin hyvä merkki paremmasta.

Olen keventänyt hieman koulua, ja nyt olen laskeskellut jännityksellä riittävätkö kurssit niin, että vuoden päästä saan täpinöissäni sovitella hattuja. Kuukauden kuluttua kurssikertymän pitäisi olla 55. Se on aivan riittävä ja en ole kuin kurssin jäljessä ihannetta. Ja tuohon kun vielä lisää autokoulun ja opinto-ohjauksen niin olen nätisti menossa mukana. Jeij!

En oo reiluun puoleen vuoteen käynyt polilla kun oma tohtori lähti sieltä. Ärsyttävää, kun en tiedä miten näiden lääkkeiden kanssa menettelisin. Olen muutaman kuukauden aikana tiputtanut annosta niin, että nyt syön vain 25mg sertralinia. Ja tällä hetkellä joka toinen päivä. Jos yritän olla kaksi päivää ilman lääkettä niin alkaa huimaamaan ja tulee sellaisia huimaus/poissaolo kohtauksia. Aivan niin kuin impulssit päässä tulisivat tasa-arvoiseen risteykseen ja kukaan ei tietäisi kuka menee ensin. Sitten kun otan pillerin niin muutaminen tuntien päästä liikenne alkaa taas sujua.

Autokoulun kustantamisen suhteen vieläkin epäselvyyksiä. Lastensuojelu lupasi hoitaa asian ja periä maksut sieltä osoitteesta mistä rahojen kuuluukin tulla.

Ihmetellään kun rauha nyt laskeutuu

Aamu alkoi poissaoloilla koulusta. Terkkari oli vahtinut mua ja laittoi viestin että missä olen. No, olin vielä kotona ja valmistautumassa kouluun. Mutta en vastannut vielä viestiin mitään, vaan laitoin vasta puolen tunnin kuluttua vastineen että olen koulussa missä nyt olinkin. Mietiskelin vähän asioita ja laitoin myöhemmin päivällä viestin terkkarille, jossa ihmettelin miksi se kysyi missä olin. Terkkari sanoi että kunhan kysyi. Piste. Ahaa. No, näin homma jatkui:
Minä: Onko sulla tänään aikaa tavata?
---kului tunti ja mietin jo ettei se vastaa ollenkaan---
Terkkari: Kyllä.
Minä: Mihin aikaan sulla olisi parhaiten aikaa?
Terkkari: Kahdelta.
Minä: Voinko tulla silloin käymään?
Terkkari: Kyllä.

Kahdelta olikin sitten aika selvittää välejä. Me saatiin välit kivasti kuntoon ja sillä tavalla rakentavasti juteltua asioista. Kaikki tapahtuneet voi yksinkertaistaa sanoihin korjaava tunnekokemus. Tää on juuri sitä mistä terapeutti on puhunut. Mun pitää käydä lapsuuden ja nuoruuden kehityskokemukset läpi joihin ei ole ollut aikaisemmin mahdollisuutta. Kaikesta kamaluudesta huolimatta tämä on pitkässä juoksussa äärettömän hyvä asia. Minua murehdutti, että jos ihmiset luulevat minun olevan ilkeä ja paha. Terkkari sanoi ettei kukaan ajattele niin. Tytöstä, jolla on traumaattisia kokemuksia ja menetyksiä, ja joka käy kolme kertaa viikossa terapiassa ei voida ajatella, että se tekee tai sanoo asioita pahuuttaan. Se vaan käy läpi asioita ja tunteita joihin ei ole ollut aikaisemmin mahdollisuutta. Nyt on ekaa kertaa tuttu ja turvallinen ihminen johon voi kohdistaa kaikenlaisia tunteita ja sitä kautta kasvaa. Käyttäydyn vähän niin kuin terkkarin kymmenvuotiaat lapset. Ensin raivoan terkkarille että se on ihan tyhmä ja sitten hetken päästä sanon että se on tosi kiva. Ja tää mun käytös on sellaista viatonta eikä sisällä mitään ironiaa saati sellaista jollaista mun ikäinen jo osaa. Mutta ei kuitenkaan voi ajatella että olisin muuten kymmenvuotiaan tasolla. Käyn vain välillä korjaamassa lapsuuden puutteita.

Se on kuitenkin jännää, että pystyn huomaamaan kaikenlaisia vaiheita mitä olen käynyt läpi ja millaisia tunteita olen heijastanut terkkariin. Uhmaa, minä itse ja vähän teini-ikääkin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Niin. Ja sitten tämä mun ryhmänohjaajalle laitettu viesti. Se on onneksi luotettava tyyppi ja hyvää pataa terkkarin kanssa. RO sanoi vain terkkarille, että mun viestistä kuvastui hätä ja se, että luotin ja turvauduin siihen. Jännä huomautus. Tarkemmin ajateltuna tuo valinta kenelle kerroin hätää kertoo ihan helvetin paljon. Olisinhan voinut laittaa vaikka sosiaalitätille tai jollekin muulle saman viestin, mutta jostain syystä ryhmänohjaajalle.

Olen luopunut voitosta, sinä antanut vain olla

Perjantai oli se huominen ja tapasin terkkarin. Viisi minuuttia ehdin istua ja hädin tuskin ehdin moikata, kun tyyppi jo oli työntämässä pois. Kiire, kiire, kiire. Hämmennyin asiasta ja lähdin pois. Laitoin perään viestejä ja ihmettelin miksei mulle ole enää aikaa. Vastauksena sain vihamielisen kommentin, että kyllähän se antoi juuri minulle aikaa ja ei se voi mun puolesta puhua. Ei se edes kuuntele. Terkkari sanoi että mä syyllistän sitä. Olen ihan hirveä ihminen.

Olen kauhean masentunut ja epätoivoinen. Kuolema alkoi taas houkutella. Laitoin lauantaina aamupäivällä terkkarille viestin, jossa kerroin että olen hyvin surullinen ja itsemurha pyörii vahvasti mielessä. Pyysin apua. En saanut vastausta. Odotin iltaan ja muutuin yhä masentuneemmaksi. Laitoin toisen viestin: taitaa olla loppu lähellä. En millään jaksa huomista. Ei vastausta taaskaan. Lopulta sain hieman myöhemmin viestin, jossa sanottiin vain että pitää uskoa parempaan. Ei auttanut. No, selvisin lauantaista kuitenkin muutaman viillon saattelemana. En mä saa iteltäni henkeä pois kun pelkään muutenkin kaikkea niin pelkään myös sitäkin.

Sunnuntai samoilla linjoilla. Satutin lisää itseäni mutta enempään en pysty. Jotenkin sinnittelin yksikseni senkin päivän.

Maanantai ja koulusta pois kun oli huono olla monella tavalla. Laitoin terkkarille viestin etten mennyt kouluun ja olo on nyt mitä on. Vastauksena se lähettää sosiaalitätin mun luokse vaikka en halunnut seuraa. Tyyppi ei suostunut millään lähtemään, vaan pakotti lähtemään kävelemään sen kanssa vaikka sanoin ei. Suostuin lähtemään pienelle ringille että pääsen vartijasta eroon.

Yksi asia mikä hävettää on se, että laitoin ryhmänohjaajalle viestin, jossa sanoin terkkarin hylänneen mut. Tuommoinen pieni päähänpisto multa kun olin suutuksissani. Superia hieman hävettää. Facepalm kertaa sata. Varmaan eka tekstari sille ja heti näin sekopäinen kommentti. Hyi minua. En kehtaa mennä enää ikinä kouluun. Miettikää kun terkkari kuulee mun pienestä by the way huomautuksesta. Niin, en tiedä mitä tapahtuu, ei kokemusta tällaisesta.

Joo, kummallinen elämä kun itsemurhan partaalta häpeään. En ainakaan kuollut. Kai parempi näin.

Se ei tykkää musta

Sunnuntaina laitoin pitkästä aikaa terkkarille viestiä ja purin omaa kiukkuani. Sain vastaukseksi että tule huomenna käymään. Maanantai alkoi tuulen, sateen ja kuran täyttämänä. Onneksi autokoulun setä tuli hakemaan kotoa ja ei tarvinnut lentää tuulessa. Ajo meni aikasta hyvin. Poliisit ajoi nyt tällä kertaa vastaan. Jotenkin ihmeellistä, että en muuten näe kovinkaan montaa kertaa poliisiautoa täällä päin, mutta kun ajan autoa niin jostakin pirusta niitä putkahtaa esille. Joo, sattumaahan toi on.

Ajon jälkeen lähdin kotoa tepsuttelemaan tuonne hiton sateeseen kohti terkkaria. Koululle päästyä oli kengät kurassa ja olo kuin uitetulla koiralla. Hetken aikaa siinä turkkia kuivattelin ja sitten menin kohti terkkarin ovea. Pari tyyppiä siinä ennen mua, ja tajusin heti että sillä on terveystarkastuksia menossa. Jep, näen äkkiä että millaisella asialla terkkarille menevät ovat. Ja kun on tarkastuksia niin niissä kestää. Jäin siihen hetkeksi venailemaan. Hetki vaihtui toiseksi hetkeksi ja pian olinkin ollut monta hetkeä siinä odottamassa. Turkkikin oli jo ehtinyt kuivua ja kengistä rapa irrota. Hieman alkoi ärsyttää kun tyyppi käski tulla käymään ja sitten ei olekaan aikaa. Sitten terkkari raotti vähän ovea ja sanoi että sillä menee näissä tarkastuksissa vielä aika pitkään. Ihan vitun turhauttavaa. Lähdin siitä pois takaisin kurjaan säähän ja kävelin kotiin. Laitoin viestiä takaisin terkkarille, että ihan turhaan kävelin tuolla ulkona sun takia. Olin entistä ärhäkämmällä tuulella. Terkkari vastasi että tule huomenna käymään kun on enemmän aikaa.

Tiistai. Terkkarilta viestiä että se on sairaana ja huomenna nähdään. Harmitti.

Keskiviikkona palasin takaisin kouluun. Oli lyhyt päivä ja ajattelin mennä terkkarille puolilta päivin. Laitoin aamulla aikomukseni viestillä terkkarille ja vastauksena sain että se ei oo paikalla. Mutta onneksi huomenna nähdään. Harmitti taas.

Tänään normaalisti menin kouluun, ja aamutuntien jälkeen laitoin terkkarille viestiä että onko se tänään töissä. Onko nyt se huominen. Sain vastauksena että on se paikalla ja saa tulla käymään. Ilahduin hieman ja ajattelin mennä parin tunnin päästä sinne. Sain siltä tuntien aikana viestin että se on nyt puoli tuntia poissa paikalta. Ei hätää, minäkin vielä tunneilla. Laitoin tunnin päästä sille viestin että milloin sille sopisi parhaiten että nähtäisiin. No, sille sopi huomenna. Opettajakokous, sori ei ehdi. Huomenna. Kun näin viestin, niin huokaisin raskaasti ja palasin synkkään ja apaattiseen olotilaan. Mulla ei ole huomenna edes koulua, ja tuntuu niin koomiselta jos kävelisin terkkarin luo ja se sanoisi taas, että ei nyt ole aikaa (mee pois), ja tule huomenna maanantaina käymään. Ja lähtisin taas tuonne kurakkoon kävelemään takaisin. Jotenkin tuntuu hieman surulliselta. Terapeutin mielestä saisin kokea ärtymystä ja pettymyksen tunnetta. Mutta minun ajatuksissani nousi esille vain hylkäämisen kokemus.

Ja huomenna (anteeksi mutta huominen ilmeisesti tarkoittaa perjantaita, tai sitten olen pahasti ymmärtänyt suomen kieltä väärin) mun pitää mennä sosiaalitoimistoon. Mitäköhän taas.

Why things are so complicated?

Jes, eka ajotunti takana. Paljon uutta ja ihmeellistä mutta nopeasti sitä oppi, vaikka kaikki aika kului polkimiin ja vaihteisiin. En sitä muuta liikennettä ehtinyt paljoakaan tutkia, kun ajatukset pysyivät tiiviisti asioissa, joiden ilmeisesti pitäisi jossakin vaiheessa automatisoitua. Kaikista hirvein tilanne oli se, kun menin ekaa kertaa kolmio risteykseen ja taakse ryhmittyy poliisiauto. Kauheat paineet ettei auto sammu siihen, sillä se olisi jotenkin noloa. Ei se sammunut, mutta ryömin kuin etana tien yli pelkällä kytkimellä. Onneksi punainen kolmio auton takana, joten sedät eivät närkästyneet.

Yritin järjestellä näitä kursseja omin päin. Taas teen asioita omin päin. Opettajan mielestä jaksaminen on etusijalla ja joudun ehkä hieman taipua ja vähentää taakkaa. No, yhen kurssin ehkä suostun jättämään pois sillä mulla kurssit taitaa riittää ilman sitäkin.

Joo, viikonloppu pitkästä aikaa taas tällainen. Sellainen hermostuksen ja ahdistuksen täyttämä. En mä enää silleen makaa sängyssä niin kuin vuosi sitten, vaan päinvastoin; ahdistaa kun tahtoisi tehdä jotakin eikä vaan olla ilman mitään aktiviteettia. Mutta kun sitä tekemistä tai seuraa ei ole, joten kierrän kämppää ympäri ja odotan jotain. Siis että jotakin tapahtuisi ja pääsisin hetkeksi pois omien ajatusten seurasta. Sellaista tuskaista huokailua koko ajan. Sunnuntaina kiersin kauppaa ja tutkin veitsiä ynnä muita teriä, ja mietiskelin millä viiltäisi itseä parhaiten. Oli niin pirun tylsää ja mitään järkevää tekemistä ei ollut. En mä mitään tietenkään ostanut kun ei ollut rahaa, mutta ainahan sitä voi käydä ikkunaostoksilla vaikka tosin kohde oli hieman epätavallinen.

Kouluun vasta takaisin loppuviikosta joten tää mun loma jatkuu edelleen. Oikeasti tää olisi ollut projektiviikko mutta mulle tää merkittiin ns. sairaslomaksi. Tää loma on kulunut lähinnä autokoulussa, mikä tosin on ollut hyvin terveellistä mielelle. Ekaa kertaa lukion aikana tunnen itseni normaaliksi nuoreksi. Mutta tässä on tosin vieläkin se yksi ongelma, nimittäin raha. Puoli vuotta ollut asia jo tiedossa, mutta tyypit eivät jostain syystä hoida asiaa. Huomenna vihdoin ja viimein sosiaalitäti palaa lomalta, ja toivottovasti vihdoinkin se saa jotakin aikaiseksi. Jos saan huomenna tiedon ettei kukaan maksa mun ajokorttia niin hyppään mielenosoituksellisesti auton alle. No, ehkä menen sittenkin pääkaupunkiseudulle kadulle kerjäämään. Mulla ei oikein näitä vaihtoehtoja kauheasti ole, ja tulee mieleen villejä suunnitelmia.

Sitä olen miettinyt, että minkä takia mulla on pakkomielle saada lukio käytyä normaalisti. Sillekin on syynsä. Ensinnäkin haluaa näyttää että pärjään ja kykenen. En pelkästään itselleni, vaan myös joillekin muille ihmisille. Toiseksi jostain syystä opettajat pitävät mua jonain SUPER ihmisenä ja sellaisena josta tulee vielä jotakin. Oma vika, mitäs otin tuollaisen roolin itselleni. Ja mitäs olen näin ihmeellinen opiskelija jolta voi odottaa mitä vain hyvässä ja pahassa. Kolmanneksi tietenkin haluan valmistua oman ikäisten kanssa keväällä, ja jatkaa siitä eteenpäin. Tietysti haluan myös lähteä maailmalle mahdollisimman pian, ja sanoa adios amigos myös terkkarille. No, ehkä se ei tule menemään noin mutta ajatus taas juoksee.

ps. siivosin lääkekaappia ja löysin epäilyttäviä pillereitä, jotka paljastuivat zopinoxeiksi. Niitä sitten pujahtaa aina jostakin välistä esille. Sweet dreams. Nukun huomenna pitkään ja sen jälkeen auton rattiin. Hmm.. taidan jättää lääkkeet sittenkin vähän myöhempään käyttöön.

Miten tässä nyt näin kävi

Puolet autokoulun teorioista käyty. Huomenna hurautan auton ekaa kertaa käyntiin. Ja arvatkaas mitä? Kuka maksaa, eipä tietoa. Sossunakka ollut lomalla ja siinä välissä olen tehnyt tämän tempun. No, kyllä mä saan rahat siihen tavalla tai toisella. Huomiseksi sain sellaisen ohjeen että katso oikealle, sitten vasemmalle, vielä oikealle ja sitten auton alle.


Laitoin kouluasiani kuntoon omalla tyylilläni. Jätin projektiviikon välistä ja hoidin sen asian itse kuntoon. Kun sain sen pois alta, niin sitten vasta ilmoitin terkkarille mitä olin taas tehnyt. Ei se suuttunut, vaan arveli että tuosta projektiviikosta olisi tullut liian raskas, mutta ei se voinut asiaa kuitenkaan mun puolesta päättää. Mutta oli hyvin ylpeä kun hoidin kypsästi asian ihan itse. Terkkari sanoi, että teen jo tälläkin hetkellä koulun suhteen enemmän kuin tämmöisessä elämäntilanteessa tehdään. Jos olisin työelämässä niin olisin sairaslomalla, mutta minä se vaan ahkeroin opinnoissa, ja sillä ei ole mitään merkitystä vaikka teen viisi päivää lukion aikana sitä mitä muut eivät tee.

Vedänpä edellistä kappaletta vähän takaisin. Mulla tulikin iso ongelma nyt eteen, nimittäin viimeisessä jaksossa on aivan helvetin pitkät päivät ja mulla menee lisäksi kursseja päällekäin. Voi hitto. Ja arvatkaa montako kurssia teen? SEITSEMÄN! Itsenäisenä niistä pari. Aikamoista rääkkiä, mutta jos kolmessa vuodessa aion lukion käydä niin nyt on pakko uhrautua. Se helpottaa lisäksi abi-vuotta, joten nyt pitää vaan jaksaa sinnitellä kuusi viikkoa. Mutta toinen ongelma on kuitenkin terapia. Mihin hiton väliin sen tungen? Terapeutin pitää melkein lähteä mun mukaan ajotunnille istumaan taakse. Tää on musta ihan hirveä tilanne, kun joudun mahdollisesti valitsemaan koulun ja terapian välillä.

It's my time to live

Opettaja karhusi luokalta poissaoloselvityksiä ja jakoi lappusia, joissa näkyi selvitystä vaativat poissaolot. Murehdin siinä, kun poissaololappu olisi pitänyt antaa huoltajalle ja se ei sattuneista syistä onnistu. Sitten kuitenkin ihmettelin, kun en saanut lappua, vaikka poissaoloja on kertynyt minullekin. Asia kuitenkin selvisi, kun menin tavalliseen tapaan terkkarille käymään. Ryhmänohjaaja oli vienyt sen suoraan terkkarille, että se saa hoitaa selvitykset. Ihanaa kun opettajat tajuaa ja tietää miten toimia.

Joo, olen ollut kiireinen mutta onnellinen. Mulla on ensi viikko projektiviikko ja olen silloin poissa koulusta kuten muutkin. Terkkarikin saa vapaaviikon minusta.

Elämä menee mukavasti eteenpäin. Terapia toimii ja olen yllättynyt kuinka puhun siellä asioista, joista en ole aikaisemmin sanonut juuri sanaakaan. Ammattitaitoinen terapeutti joka on vielä miellyttävä persoona. Toimii.

En tiedä miten saan kulumaan tonnin rahaa abi vuoden kirjoihin ja kirjoituksiin. Sen verran on jäljellä mun kirjastipendiä. Ilmeisesti voin käyttää sitä rahaa myös yo-juhliin ja sellaiseen. Asiasta toiseen, missäköhän mahdan pitää juhlat tai pidänköhän ollenkaan. Masentava ajatus; eihän sinne kuitenkaan tulisi ketään ja en ansaitse mitään juhlia. Mutta joo, taidan haahuilla jo aivan liian kaukana tulevaisuudessa.

Odotan jännityksellä kesää, kun pääsen töihin terveyskeskukseen/sairaalaan. Tuntuu niin hölmöltä, sillä terkkari on siellä kesällä töissä todennäköisesti samaan aikaan kun minä moppaan käytäviä. Sen ei kannata suututtaa mua tai se jää mopin alle.

I think about the little things that make life great

Elämä järjestyy. Viikon päästä ekan kerran autokoulun teoriatunneille. Jänskättää. Mitäköhän sinne pitää ottaa mukaan? Ainakin ohjeissa oli että passikuva, lääkärintodistus ja maksuosoite. Kai tuo nuorison lääkärintodistus kelpaa, vaikka psyykkinen puoli on sen jälkeen hieman muuttunut.

Kesätöitä on luvassa pari viikkoa hautausmaalla ja sitten hyvillä suhteilla pääsen terveyskeskukseen siivoamaan ja kaikkea muuta touhaamaan. Saan rahaa ajokorttiin tai jopa omaan autoon. Ja loppuloman pänttään kirjoituksiin ja täytänpä siinä välissä vielä 18 vuotta.

Ihanaa. Viimeinen jakso koulussa kakkosluokkalaisena. Mietiskelen jo vähän että mitä lukion jälkeen. Tai että mihin edes pääsisin. Jos osaisin matikkaa niin olisin pyrkinyt lääkikseen mutta kun ei kaavat taivu päässä niin ei taivu. Olen miettinyt myös psykologiaa mutta tuskin pääsen sinnekään. Enkä vielä osaa sanoa että minkälainen kunto pään sisällä on vuoden kuluttua. Mutta todennäköisesti olen hyvässä kunnossa. Kuitenkin joku muu ala taitaa olla tiedossa.

Terapiassa kolme kertaa viikossa. Hieman raskasta mutta olen päässyt hyvin juttuun mukaan ja puhuminen on vapauttavaa. Olen tässä viimeisen parin  kuukauden aikana alkanut myös käymään juoksemassa ulkona. Kummasti on alkanut olla voimia myös fyysiseen rasitukseen. Voi tosin johtua upeasta säästäkin, mutta kuitenkin, saan liikkumisesta jollain tavalla jopa mielihyvää joka on ollut muutaman vuoden kadoksissa.