It's something I must live with everyday

Hortoilin aamulla kouluun todellakin lääketokkurassa. Olin vielä niin väsynyt että halusin vain nukkua. Muistiinpanojen kirjoittaminen oli sekavaa töherrystä kun rivit meni miten sattui. Seuraavat tunnit olin jo aivan kuoleman väsynyt. Ja mulla oli vielä niin uuvuttavan kylmä että värisin vilusta. Liotin jopa käsiäni kuumassa vedessä että vähän sulaisin tähän maailmaan takaisin.

Kävin terkkarilla, ja oli yllättävän helppoa palata takaisin sen siipien suojiin, vaikka olikin pitkä tauko viime tapaamisesta. Lääkkeille tulee ehdottomasti muutos heti kun se saa polilääkärin kiinni. Se sanoi että mä kärsin yksinäisyydestä ja sitä aletaan entistä aktiivisemmin työstää eteenpäin. Mutta miten, se onkin siinäpä se suuri mysteeri.

Terkkari sanoi että se on pian pari päivää omalla lomalla, siis pari päivää pois koulusta. Järkytyin siitä ihan sairaasti vaikka kyse onkin vain parista päivästä. Olinhan nytkin kymmenen päivää yksin. Mutta kaksi päivää koulussa ilman terkkarin olemassaoloa kuulostaa hyvin pelottavalta. Jakso vaihtuu ja joudun menemään polillekin yksin. Kuka musta huolehtii sitten koulussa? Kauhean traumaattinen ajatus, joka järkevästi ajatellen kuulostaa aivan naurettavalta. Mä ajattelen usein että mitä jos se hylkää mut. Ei enää tulekaan töihin, on joku sijainen. Mitä jos se joutuu sairaslomalle tai muuttaa, vaihtaa työpaikkaa. Mä saan traumoja pelkästä ajatuksesta.