Jotenkin tää yksinäisyys vaan ahdistaa enemmän ja enemmän. Tänään ennen tunnin alkua istuskelin portailla oman luokan tyttöryhmän kanssa ja kuuntelin osittain heidän keskustelua. "Mulle on tullut ihan kauhea ongelma kun gossip girl ja mentalist tulee päällekkäin ja joutuu surffaamaan kahen kanavan välillä koko ajan" . "Koko eilisillan sai stressata, että ehtiikö nähä molemmat ja mitä toisessa tapahtuu nyt, ei pystynyt yhtään keskittymään kun miettii vaan toista sarjaa kun kattoo toista". En siis tarkoita että tuossa keskustelussa ois ollut mitään pahaa. Ihan mukavia tyyppejä ne on vaikka en niiden kanssa olekaan ystävystynyt (Kuten en oikein kenenkään muunkaan kanssa..) Sitä vaan, että jotenkin tulee entistä pahempi olo kun kuulee millaista elämää normaalit ikäiseni viettää. Mä en ees pysty kattomaan teeveetä, joten pitää kai olla iloinen ettei oo siitä stressiä. Ja sitten kun vielä vertaa normaalien nuorien ongelmia omiin ongelmiin niin kuilu on aika pohjattoman suuri. Samaan aikaan kun nämä tytöt ahdistuu teeveen edessä taistella kahden kanavan välillä, niin minä taistelen elämän ja kuoleman välillä. Ero on vielä siinä, että se taistelu ei ajoitu maanantai-iltaan kaheksan ja yheksän välille, vaan se on ympärivuorokautista pyristelyä.
En vaan tiedä mihkä asiaan kannattais ensiksi panostaa ja käyttää voimavaroja. Masennuksen hoitamiseen sillä ehdoilla että olen muuten yksin ja avuton. Vaiko panostaa uusien suhteiden luomiseen koulun sisällä ja kituuttaa masentuneena. Mun on vaan niin vaikea tutustua uusiin ihmisiin kun vihaan itseäni ja pidän itteäni huonompana. Ja lisäks mulle on hyvin yksinkertaiset asiat uusia, sillä oon aina ajatellut, että en minä saa tehä sitä ja tätä enkä saa olla vaivaksi. Sanotaanko näin, että kysyn aina ihmisiltä että voinko liittyä seuraan ja olenko tiellä tai vaivaksi. Pyydän mielessäni anteeksi olemassaoloani. Ja se ei ole mitään löpinää, että "anteeks ku oon olemas" vaan se on ihan todellinen ajatusmalli ja ihan tosissani niin ajattelen. Ajattelen aina, että mun pitää olla viimeinen ja antaa muiden mennä edelle. Kyllä mä jaksan oottaa ja kyllä mä pärjään. Mä voin tehä tän sun puolesta kun sulla on varmaan jotain tärkeämpääkin. Muiden elämä on arvokkaampi kuin omani, joten oon rehellisesti sanoen koko elämäni pysynyt poissa muiden tieltä ja yrittänyt uhrautua toisten eteen että heillä olisi parempi.
Terkkarille menin lukiossa monen kuukauden vitkastelun jälkeen. (Niin se oli siis lukiossa. 10 vuotta peruskoulussa kärsin tosin jo) Olin monta kertaa siellä oven luona. Oikeestaan monta kuukautta seilailin pitkin ja poikin kun en kehdannut mennä vaivaamaan sitä. Silloin mulla ei siis ollut mitään tietoa millainen se on. Odottelin ja pitkitin menemistä. Monta kertaa olin menossa seuraavana muta sitten mun takana oleva oli hakemassa buranaa ja päästin sen ohi ja en sitten ite mennyt ollenkaan. Aina kun siinä oli jonoa niin lähdin pois, sillä en viittinyt vaivata kun aattelin sen olevan kiireinen ja eihän mun ongelmat nyt päänsärkyyn verrattuna kovinkaan kummoisia ole. Nyt terkkari on sitten puoli vuotta saanut jankata etten oo vaivaks sille tai kellekään muulle ja voisin jopa olla enemmän vaativampi. Nyt oon vasta alkanut hieman käsittää omaa synkkää ajattelutapaani mutta en ole vieläkään pystynyt luopumaan siitä. Voinko todellakin elää ilman etten ole kenellekään vaivaksi vaikka olenkin näin heikko? Tällä hetkellä naurettava ajatus.
Mutta niin, huomenna on sitten suuuri päivä. Polille ja lääkäri. Tutkimuksia. Shoppailua? Aijaij, karmii jo ajatuskin lääkäristä. Siellä se tulee todennäköisesti määräytymään, että mitä lomalle järkätään vai tuleeko sinne mitään. Mua kyllä pelottaa että mitähän sillä lääkärillä on tällä kertaa varattuna mulle. Saas nähä tuleeko yhtä helvettimäinen reissu kuin viimeksi. Veikkaan että tulee pahempi.
Salainen blogi vielä vaiheessa tämän viikon kiireiden takia, mutta eiköhän se piakkoin avaudu ;)
♥
VastaaPoista