May the odds be ever in your favor

Viimeinen lomapäivä. Onneksi. Ainoa asia minkä lomalla oon saanu aikaseks on nälkäpeli trilogian lukeminen. Pystyin keskittymään jopa siihen. Löysin muutamia katkelmia siitä jotka jotenkin vaan iski muhun. Ei sisällä oikeestaan mitään juonpaljastuksia, mutta lukekaa omalla vastuulla. Kaikki katkelmat matkijanärhestä eli kolmannesta kirjasta. Näitä olisi vaikka kuinka paljon, mutta laitoin vaan ne jotka jäivät mieleen. Happy hunger games! May the odds be ever in your favor!


Olen liekehtivä lintu, pakenen lentäen jotakin mitä ei pääse pakoon. Palavia siipiäni jotka kasvavat ruumiistani. Siipien iskut vain ruokkivat tulta. Minä tuhoan itseäni mutta en kuole.


 Lopulta siipeni alkavat pettää, menetän korkeutta, vetovoima kiskoo minut vaahtoavaan mereen. Kellun selälläni ja selkäni palaa vielä vedessäkin, mutta tuska lieventyy kivuksi. Olen tuuliajolla enkä pysty ohjaamaan kulkuani. Merivesi kastelee siipeni enkä saa niitä nousemaan. Pieni valkoinen ja vaaleanpunainen lintu sukeltaa alas, upottaa kyntensä rintaani ja yrittää pitää minua pinnalla. "Ei, et saa mennä" lintu huutaa.  "Anna minun kuolla." rukoilen siltä, mikä minua pitelee. 

Olen vankina päiviä, vuosia ehkä vuosisatoja. Olen vainaja, mutta en saa lupaa kuolla. Olen elossa mutta silti kuollut. 


Piiloni ovat hämäriä, hiljaisia ja mahdottomia löytää. Käperryn kokoon, kutistan itseni, yritän kadota kokonaan. Kietoudun äänettömyyteen ja kieputan rannettani jossa lukee mieleltään häiriintynyt. 


Silmien paneminen kiinni ei auta. Tuli palaa kirkkaammin pimeässä. 


Mutta matkatessani yötä kohti tunnen aina vain pahemmin olevani ansassa, olen tukehtumaisillani silkkikääreisiini enkä pääse vapaaksi ennen kuin olen muuttunut joksikin kauniiksi. Kiemurtelen, yritän luoda kärsineen nahkani ja keksiä, miten kasvatetaan virheettömät siivet. 


On uskomatonta, kuinka normaalilta minut on saatu näyttämään ulospäin, vaikka olen sisäisesti täysin tuhoutunut.


Minun täytyy nyt keskittyä siihen, miten pääsen hengestäni. 


Mikään ei enää estä riistänästä henkeä itseltänä. Mutta on kuin odottaisin jotain.


Minulla on riittävästi tulta omasta takaa. Minä tarvitsen keväisen voikukan. Kirkasta keltaista, joka merkitsee uudellelleensyntymistä eikä tuhoa. Lupauksen siitä, että elämä voi jatkua, olivatpa menetyksemme kuinka kipeitä tahansa. Lupauksen siitä että elämä voi olla jälleen hyvää.

Huomenna kouluun. Leffaan keskittymiskyvyttömänä. Terkkarille juttelemaan. En oo saanu taaaaskaan mitään aikaseks. Enkun aine, ei tehtynä. Filosofian välikokeisiin lukeminen aikalailla vaiheessa nolla. Torstaina pitää raahautua polille lääkäriin. Kohta 4 kuukautta lääkkeitä syöty. Saas nähä miten käy, uusitaanko resepti ja syön syksyyn asti vai lopetanko kokonaan? Tai saan jotain uusia pillereitä. Totuushan on se, että näihin ongelmiin ei mitkään lääkkeet auta. Mitä niillä lääkkeillä edes yritetään? Että eläisin turhaa elämääni iloisena? Että minun samanlaiset päiväni ja rutiinini tuntuisivat aivan extreme-kokemuksilta?

Totta vai ei? En osaa päättää.