Do you see the sun? I see only darkness...

Surullisin olo pitkään aikaan. Aurinko paistaa, luonto herää eloon ja ihmiset myös. Mutta en minä. Oon vaan yksin ja ei mulla oo enää mitään jäljellä. Kaikki on kadonnut ja kaiken oon menettänyt. Jos nyt voi edes sanoa silleen niin mua masentaa. Haluaisin mennä ulos aurinkoon mutta en keksi mitä tekisin yksin. Haluaisin mennä heittelemään frisbeetä puistoon auringonlaskuun asti. Haluaisin avata grillikauden ja viettää mukavaa iltaa. Mutta kenen kanssa? Ei mulla oo ketään. Haluaisin tehdä niin monia asioita mutta niihin tarvitaan aina joku toinen tai toisia. Yksinäisyys ei ole aktivoiva kaveri.

Facebook täynnä iloisia postauksia tulevasta lomasta. Bussissa mun ikäset puhuu mitä kaikkea kivaa lomalla tehään. Koulussa ehdoton lomafiilis. Mutta entäs minä? Vaivun epätoivoon ja itkisin jos pystyisin. Mietin miten ihmeessä selviän en minkään takia loman yli.

Aika vaan loppuu. Liikaa päätöksiä sitä ennen. Liikaa paineita tulevaisuudesta. Joka puolelta tulee ehdotuksia ja tiukka deadline. Seuraavat kaks viikkoa voi olla aika ratkaisevassa asemassa mun elämän suhteen. Näinä päivinä ratkaistaan mun kesäloman kohtalo sekä myös ens syksyn kohtalo. Lääkäriaika lähestyy ja siellä määräytyy monta asiaa miten tästä jatketaan vai jatketaanko ollenkaan.

Niin joo, avaan piakkoin salaisen blogin jossa kerron enemmän mitä pitää päättää ja miksi. Lisäks siellä tulee olemaan myös todennäköisesti kuvia elämästäni. Jatkan vielä tätäkin blogia mutta sinne salaseen tulee sensuroimattomampaa tosielämää. Jeep, eli jos kiinnostaa niin heitäpä säpös ja mieluiten kerro jotain itestäsi ihan mielenkiinnon vuoksi, sillä haluan tietää millaiset ihmiset pääsee siihen käsiksi. En julkaise kommentteja. :)
Ja en vielä tiedä milloin blogi Shattered pieces of my life aukeaa, katsellaan..