I can't move my lips but my heart is screamin'

Tänä päivänä päädyin takas pohjalle. Ahdistusta ahdistusta ja vielä lisää ahdistusta. Taas tää sairaalloinen fiilis päällä. Ennen ruokailua olevalla tunnilla se alko. Tuntu vaan että happi loppuu. Onneks päästiin pian pois ja menin sitten syömään. Pystyin juuri ja juuri syömään vaikka ahdisti niin sairaasti ja ois tehny mieli jättää se tarjotin siihen ja lähteä pois. Mulla oli ruotsin kuuntelu sen jälkeen. Meni aivan ohi. Onneks se oli monivalinta ja pysty veikkaamaan.

Mulla on ollu aamusta asti todella epätoivoinen fiilis ja koko ajan tulee itsetuhosia ajatuksia päähän. Kyllä mä oon ennenkin aatellu kaikkee tollasta paskaa, mutta tänään ne ajatukset tuntuu niin vahvoilta. Huomenna aion mennä terkkarille, vaikka en mä sais mennä. Mun pitää kertoa huomenna sille kaikki. Ainakin se, että mä en enää halua terapiaan ja mä en aio mennä enää polille. En mä pysty puhumaan joten terapia ois ihan hyödytöntä rahan- ja ajantuhlausta. Ja mun pitäis tehä psykologiset testit ennen kun terapiapaperit vois ees lähettää kelaan ja niissä menee sellaset 10 viikkoa vähintään. Lisäks mun pitäis saada b-lääkärinlausunto ja saisin sen vasta tutkimusten jälkeen. Kestäis kesään asti ennen kuin mun terapiahakemus lähtis kelaan. Ja sitten sen käsittely kestää todennäköisesti syksyyn asti, joten voisin hyvällä tuurilla päästä terapiaan syksyllä. En jaksa oottaa siihen asti. Tällä hetkellä tuntuu aika epätodennäköiseltä että elän ees silloin. Mä toivoin että oisin voinu alottaa terapian jo keväällä. Mun tilanne on koko ajan synkempi ja toivottomampi. Kaikki ovet mun elämässä sulkeutuu, mutta mitään uutta ei avaudu.




Mä en enää ees tiedä mitä mä haluun tulevaisuudessa tehä. Tähän asti oon luullu että haluaisin mennä opiskelemaan psykologiaa, mutta en mä enää halua enkä mä ees pääsis. Enää mä en halua mitään. Mulla oli joskus unelmia, mutta ei mulla oo enää mitään. Kiinnostus elämään on täys nolla. Ei mun kuuluis olla täällä.

Koeviikko ja en pysty yhtään lukemaan tai keskittymään mihinkään. Mitä väliä millään kokeilla ees on? Ei enää mitään. Pari päivää sitten oli, mutta ei enää. Vihaan itseäni niin paljon. Koko kroppa ja jokainen solu vihaa mua. En jaksais lähteä kouluun, mutta en jaksa jäädä kotiinkaan. Koulussa on silti paljon parempi kuin kotona. En haluais pääsiäislomaa. En jaksa elää sitä. Kohta alkaa viimeinen jakso ja sen jälkeen kesäloma. Todellakin viimeinen jakso. Yritän selvitä vaan kesään asti. En usko että jaksan enää syksyllä elää. Jokanen päivä tuntuu vaan viimeiseltä. Aamulla tuntuu kuin en enää palais koskaan  takas kotiin. Iltapäivällä kun lähen koulusta mietin, että olikohan tää nyt viimeinen päivä koulussa. Ajattelen että kuka oli viimeinen ihminen joka näki mut elossa. Oliko se opettaja vai oppilas vai joku muu. Mietin aina, että mikä oli viimeinen asia jonka sanoin. Mikä oli viimeinen katse. Kelle hymyilin viimeisen kerran.


En jaksa enää mitään. En jaksa mennä lenkille. En jaksa tehdä ruokaa tai syödä mitään terveellistä. En jaksa pestä pyykkiäkään. Onneks on vielä jotain puhtaita vaatteita kaapissa. Miks kaiken pitää olla näin vaikeaa? Haluaisin vaan olla terve ja normaali nuori, joka opiskelee arki-illat ja urheilee, ja joka viikonloppuisin viettää aikaa kavereiden kanssa. Miks mun pitää olla näin sairas paska?

Huomenna mun on pakko puhua tai muuten en jaksa enää. Kirjotan muistilapun ja pakotan itseni sanomaan kaiken minkä oon siihen kirjottanu. Tsemppaan itseäni. Oon kerran ennenkin onnistunu muistilapun kanssa joten mä onnistun nytkin. Mun pitää koota itseni ja ajatukseni. Ei se haittaa vaikka romahdan siellä. Ei se oo heikkoutta. Tai on se mulle.