Valoa pimeydessä

Eilen illalla kyyneliä pitkästä aikaa. Olin niin yksin. Halusin viiltää liian syvälle. Nukahdin ennen kuin ehdin viedä ajatusta pidemmälle. Ja tämä aamu alkoi kyynelillä. Lähetin jo ennen kymmentä terkkarille viestejä joissa kerroin etten jaksa enää. Se soitti mulle ja yritti rauhoitella. Mulla meni kaikki aivan ohi mitä se sano kun olin niin ahdistunut ja peloissani. En pystynyt yhtään puhumaan kun oisin alkanut kuitenkin itkemään. En oo itkenyt pitkään aikaan näin paljon ja murenin aivan täysin. Ei mun pitänyt lähettää sille mitään viestejä mutta olin aivan liian sekaisin. Lopulta se sai rauhotettua mut. Nyt on vähän tai oikeestaan paljon parempi fiilis.

Huomenna käymään muutamassa juhlapaikassa. Itse yo-juhlaan en mee. Mutta illalla ei sitten mitään tiedossa. Onneks on luvassa surkea sää joten ei niin kauheesti harmita.

Maanantaina alkais sitten työt. Tiistaina teen vaan puol päivää kun näen terkkarin, sosiaalityöntekijän ja tulevan tukihenkilöni ekaa kertaa. Jänskättää että millanenhan se mahtaa olla. Ja kysymys kuuluu, että mitä mä haluaisin tehä sen kanssa? Pää lyö aivan tyhjää. Vaikeaa miettiä kun en oo ees nähnyt sitä vielä. En tiedä vielä ees minkä ikänen se on. En mä nyt ihmisiä iän perusteella luokittele, mutta jos rehellisiä ollaan niin haluaisin nuoren ihmisen tukihenkilöksi. Henkisesti nuoren. En nyt ihan vanhainkodista haettua seuraa kuitenkaan vaikka olis kuinka nuori henkisesti.

Nyt alko vähäsen jänskättää että millaset numerot tulee muutamasta kurssista joiden arvosanaa en vielä tiedä. Mulla on kaks kurssia joiden numeroa en vielä tiedä ja niistä molemmista on tulossa joko ysi tai kymppi. Sunnuntaina viimestään saan laskea mikä keskiarvo tuli ekasta vuodesta.

Jos jollakin on ideoita mitä tukihenkilön kanssa voi tehä niin otan ehdotuksia mieluiten vastaan. En keksi mitään kun en oo koskaan tehnyt oikein kenenkään kanssa mitään kivaa ja aivan yksinkertaisetkin asiat pitää mulle kertoa. Nyt oon sen huomannut, että mulle pitää oikeesti opettaa mitä on normaali elämä.