Ihmiset vähenee, ajatukset synkkenee

Haaveilen miltä tuntuis asua omassa kämpässä koulun lähettyvillä. Mietin jo mitä sinne pitäis hankkia. Aattelen jo hyvin pitkälle vissiin kun listaan että tartten kynttilöitä, tulitikkuja ja pattereita sähkökatkoksen varalle. Ja sitten mä mietin miten koulu alkais sujumaan. Haaveilen, että saan nukkua pidempään aamuisin. Ja siitä kuinka tuun hypäreillä keskellä päivää kämpille ja laitan ruokaa ja ehkä käyn lenkillä. Ja sitten takas kouluun. Aivan toisenlaista hypäreiden viettoa verrattuna tän vuoden hypäreihin, jolloin oon haahuillut ahdistuneena koululla ja kaupassa. Haaveilen siitä kun saan hypäreillä keittää kahvia ja levätä ennen kuin koulu taas jatkuu. Haaveilen ja haaveilen vaan. En kyllä sais. Suuret riskit kasaantuu, sillä jos en pääsekään muuttamaan niin tipun aika korkealta. Mutta tästä muuttamisideasta en voi varsinaisesti itteäni syyttää, sillä monet ihmiset ovat laittaneet sen alulle. Ei oo mun vika että syötetään haaveita. On jotain mitä odottaa.


Turhauttava viikonloppuahdistus. Yksinäisyyttä ja aurinkoa. Eikä yhtään helpota että maanantaina takas töihin. Turhauttavaa kun arkena tarjotaan paljon kaikkea aktiviteettia monelta eri taholta. Varsinkin nyt kesäkuussa kun ihmiset on vielä töissä. Mutta niin oon minäkin. En vaan jaksa enää töiden jälkeen mitään. Ja jos haluaisin tehä jotakin spesiaalia niin joutuisin olemaan töistä pois. Ei töissä, ei palkkaa. Ja muuttaminen vaatii jokasen pennin. Kyllä mä viikonloppuna jaksaisin tehä jotakin mutta eipä silloin oo ketään joka lähtis johonkin tai tekis jotakin mun kanssa.

Ajatukset alkaa taas vajota synkemmiksi. Miten helvetis näin voi käydä yhessä päivässä? Vaikka oon viikon ollut raskaissa töissä ja univeloissa niin ajatukset ei oo kertaakaan käyneet missään itsetuhosessa. Mutta sitten viikonloppuna, kun saan fyysisen toimintakyvyn palautettua ja on vapaata, niin alan hitaasti vajota synkkyyteen. Oon yksin ja ajatukset kiertää ja poukkoilee päässä. Kukaan ei katkaise ajatuksia. Aamulla vielä ok. Päivällä makaat sängyssä. Iltapäivällä mietit viiltelyä. Illalla itsemurhaa. Yöllä painajaisia jos ylipäätään pystyy nukkumaan. Seuraavana päivänä sama, mutta kaksin verroin pahempana. Sitten on maanantai. Aamu on se pahin, mutta sen jälkeen helpottaa kunnes koittaa taas viikonloppu. Ainakin tässä alkaa todistua se, että yksinäisyys on suurimpia ongelmia ja varmaan vaarallisimpia. Mulla on arkena suhteellisen paljon tukea. Klo 8-16. Kesäkuussa ainakin. Mutta sitten viikonloput ym. niin aivan yksin. Elämä rullailee eteenpäin sulavasti arkipäivät mutta sitten illat on helvettiä viikonlopuista ja vapaista puhumattakaan. Ei se oikein poista yksinäisyyttä että mulla on tukea vaan työajat mutta sitten ei mitään. Silleen että mulla on ihmisiä ympärille joille maksetaan siitä että ne on tukena. Mutta ei oikeita ihmisiä jotka olis seurana vapaaehtoisesti ilman että palkka juoksis koko ajan.