I'm supposed to die

Oli taas aivan helvetin ihana juhannus. Kotona yksin ilman mitään järkevää tekemistä. Olis ollut kiva mennä johonkin, mutta kun eipä oo enää ketään kenen kanssa mihkään menis. Olis jo maanantai ja pääsis ees johonki täältä eli töihin. On niin lämmin että mun kukat kuolee.

Mä en tiedä mitä oikein ootan. Elämä lipuu koko ajan ohi. Muille ihmisille juhannus on kesän kohokohta kun taas mulle se ei oo muuta kuin ylimääräistä ahdistusta. Toiset oottaa viikonloppua ja aattelee, että vielä neljä päivää perjantaihin. Minä lasken perjantaina että vielä niin ja niin monta tuntia maanantaihin. Elän ihan erilaista elämää kuin normaalit ihmiset. Vituttaa kun nyt kun "voin paremmin" ja haluaisin ja jaksaisin olla ihmisten kanssa niin hups vaan, ei oo ketään. Ei täs elämäs oo mitään elämisen arvoista.

En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa kun joku kysyy että mitä teit juhannuksena. Vastaushan on että en mitään. Ja sitten kun kysyy kohteliaasti, että mitäs sinä teit niin saa kuulla kuinka über mahtava juhannus oli. Kaikki kalajoen hiekat ja muut paskat.

Odotan jo maanantaita. Kuka mun ikänen oottaa juhannuspäivän iltana maanantaita, että pääsee heräämään kuudelta töihin? Ens viikolla tapaan terkkarin joten saan edes sen kanssa vähän jutella. Sitten sekin jää lomalle heinäkuuks. Ja mun työt loppuu. Kaikki tuntuu vaan loppuvan. Ei mun kuulu elää. Mikä oikeus mulla on elää kun en edes varsinaisesti elä? Iltalehestä luin kuinka kaks nuorta kuoli mopoauto kolarissa. Miksi ne, miksen minä? Niillä olis ollu elämä edessä ja ne eli sitä jo nyt niin kuin normaalit ihmiset. Mutta minä ahdistun yksin kotona ja en oo niin kuin muut nuoret. Tää on ihan epäreilu yhtälö kun niiden piti kuolla ja mun pitää elää.