Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään, että pystyy elämään

Psykaa päntätty ja pitäis yrittää tehä noita itsenäisen kurssin tehtäviä. Niitä on aivan järjettömän paljon mutta onneks mulla on aikaa.

Nää mun lomapäivät on niin samanlaisia ja tyhjiä. Aamulla herään 8-10 välillä ja makaan sängyssä ja yritän keksiä miten tästä pääsisin ylös. Nousen kuitenkin aina ennen kymmentä sillä mun rutiinit on niin piinallisia etten voi maata sängyssä kauempaa. Vapaapäivisin en panosta aamutoimiin juurikaan ja sen kyllä huomaa sillä en oo kovinkaan hehkeä. En jaksa miettiä miltä näytän kun en kuitenkaan mene ihmisten ilmoille. Mun vapaapäivät on niin samanlaisia. Nousen ylös, teen samat rutiinit ja sen jälkeen menen nukkumaan. No ainakin saa nukkua enemmän.

Mun elämä on niin piinallista suoritusta että oikein ällöttää. Tällästä tää elämä on särkyneen mielen kanssa. Rutiinit on turvallisia kun ei tule yllätyksiä eikä pettymyksiä. Ahdistun kun mun elämä on tälläistä. Mun kuuluis olla nuori, villi ja vapaa. En voi olla vapaa kun oon mieleni ja kehoni kahleissa. Mä haluan pois. Pois tästä elämästä, tästä kehosta ja ennen kaikkea tästä mielestä. Nyt mun kroppakin on alkanut vihata mua kun en liiku enkä syö kunnolla. Jos mun kroppa osais ajatella ja tehä päätöksiä niin se lähtis tästä elämästä ja tästä mielestä pois. Se etsis jonkun jonka mieli ja elämä sopii sille paremmin, sellaisen joka pitäisi siitä huolta ja arvostaisi sitä. Ja jonka mieli ei vihais sitä, ja joka ennen kaikkea ei satuttais sitä. Ei mun keho oo aiheuttanu mulle tätä helvettiä vaan mun oma pää ja mieli. Kaikki kärsii mun mielen ja psyykkisten sairauksien takia. En voi sille mitään että masennus ja ahdistus vie mua nyt aivan kuus nolla.


Ahdistaa, mutta en voi kertoa siitä kellekään. Lääkkeiden vaste on alkanut jo vissiin hiipua kun ahdistus on alkanut jälleen tuntua. Kaduttaa kun aloitin lääkkeet. Ei niistä oo ollu muuhun apua kun sosiaaliseen fobiaan ja sitä kautta siihen liittyvään ahdistukseen. Ja ei niitä ees määrätty siihen, vaan masennukseen. Okei, mä oon ihan helvetin tyytyväinen että mun sosiaalinen fobia on lievittynyt näinkin paljon. Toivottavasti se ei ikinä enää palaa. Se on se syy minkä takia käytän vielä lääkkeitä. Sama masennushelvetti kuitenkin jatkuu, en tiedä, ehkä pahempana. Joudun käyttämään noita lääkkeitä vielä toukokuun alkuun asti jolloin on hoitoneuvottelu jossa on mukana lääkäri. Silloin oon syönyt noin kolme kuukautta sertralinia. Todennäköisesti mut suostutellaan jatkamaan lääkkeitä syksyyn asti.

Ja mun terapia-asia ei edelleenkään etene. En edes halua enää sitoutua terapiaan. Poli ja kela määrää ja en halua liittyä niiden väliin.