Toivon että mun elämä olis kokoamaton palapeli. Sellainen jossa on kaikki palat tallella ja ne täytyy vain laittaa paikoilleen. Mun elämä on palapeli, missä mikään pala ei sovi yhteen. Kaikki palat ei oo ees enää tallella. En mä pysty kokoamaan tätä palapeliä ilman sopivia paloja. Haluaisin saada edes ne palat takaisin jotka muut ihmiset ovat vieneet. Tällä hetkellä oon huojuva torni. Se on vaan ajan kysymys milloin romahdan. Mutta kuka tai mikä on se, joka vetää viimeisen kantavan palikan pois?
Ei mua kiinnosta enää elää. En tiedä mitä etsin tai odotan elämässäni. Ennen luulin, että elän tulevaisuutta varten. Odotin että elämäni parantuisi jos vain jaksaisin odottaa. Ei mun elämä paremmaksi muutu vaikka oottaisin tuhat vuotta ja tuhat yötä. Tänään on ihan yhtä hyvä päivä kuolla kuin sitten kaheksankymppisenä mummona. (Mutta älkää huoliko, en aio tänään kuolla.)
Mietin nyt kuolemaa ja itsemurhaa eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin ne oli vaan sellaisia impulsseja, harkitsemattomia ajatuksia. Ne tuli, meinas viedä mukanaan ja menivät sen jälkeen pois. Nykyään ajattelen kuolemaa eri tavalla. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Pääsis pois täältä. En mä tänne kuulu. Mutta mun pitää vielä kärsiä tässä elämässä.
Haluaisin vaan päästä pois polin ulottovilta. Valehdella itseni vapaaksi. Kaikkihan on ihan hyvin, joten ei mun tarvi enää siellä ravata. Kävisin vaan lääkärillä ja sanoisin, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Se kirjoittais mulle syksyyn asti vielä lääkkeitä ja toivottais hyvää loppuelämää. En mä niitä lääkkeitä enää käyttäisi, mutta eihän se sitä tietäis. Mutta valitettavasti siinä on vain yksi este. Kyllä, terkkari. Ensin mun pitäis valehdella itseni siitä vapaaksi ennen kuin voin ees miettiä polia. En mä pysty sille valehtelemaan. Se tuntee mut liian hyvin ja tietäis että valehtelen. Enkä mä ees halua valehdella sille. Se on ainut ihminen jolle pystyn puhumaan ja lisäks se on auttanut mua niin ihanan paljon. Mietin aina että kuinka se jaksaa mua? Ollaan tapailtu lähes puoli vuotta 2-3kertaa viikossa + polireissut ja tekstarit sekä puhelut. Se pitää mua kiinni tässä elämässä, ei anna mun luovuttaa. Se sano, että "mä en anna sun kuolla." Mutta kuinka kauan se jaksaa kattella mua? Ehkä vielä kevään. Entäs mites selviän kesäloman? Mitenkäs ens syksy? Mitä jos mä en selviäkään? Mitä jos mä poistun tästä maailmasta oman käden kautta kun oon vielä sen jutteluvastuulla? Mä jättäisin kyllä kirjeen jossa kerron, että se ei oo missään nimessä hänen syy. En halua sille mitään ongelmia. Mä tiedän, että en pääse lähtemään täältä ennen kuin oon rikkonut välit ja lopettanut tapaamiset terksun kanssa. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta se nainen on ainut asia mikä on mun elämän ja kuoleman välissä. En olis ilman sitä enää elossa. Sitä saa syyttää tai kiittää mun olemassaolosta vielä täällä.
Siinä paha missä mainitaan. Tekstareita siltä. Kuinka helvetissä sä jaksat mua? Huoh, huomenna haluais tavata. Antais mun vaan mennä.
Sukulaiset kerto sunnuntaisissa juhlissa kaikki asiat jotka mussa on epänormaalia. Kauheita vaatimuksia joita en pysty täyttämään. Mun pitäis käydä enemmän kavereiden kanssa ulkona. Mulla pitäis olla poikaystävä. Mun pitäis tietää mitä teen lukion jälkeen. Mun pitäis puhua enemmän. Mun pitäis olla tavallinen nuori. Toisin sanoen mun pitäis olla normaali. Hirveitä vaatimuksia. Mä en vaan pysty täyttämään odotuksia. Mun päivät menee selviytyessä ja yöt jossain lääkehoureunissa.
Itsenäiset tehtävät on puoliks tehty. Oon ollut aika ahkera, vaikka mulla on vielä maanantaihin asti aikaa tehä niitä. Eilen kävin yrittämässä lenkkeilyä. Juoksu jostain syystä tökki ja pahasti, joten kävelin koko lenkin. Nojaa. asfaltilla juoksu ei nyt oo ennenkään sujunut kovin hyvin. Pitää oottaa että pururata kuivais niin, että pääsis sinne kokeilemaan.
Kiitos edelleenkin kommenteista! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti