Call my name and save me from the dark

Tänään sain taisteltua päivän läpi ilman terkkarille menemistä. Onneks sain nukuttua jopa 8 tuntia. Mutta silti oon väsyneempi kuin ikään. Mun piti soittaa kesätyöpaikkaan, mutta en saanu aikaseks. En mä saa mitään aikaseks. Onneks en kuitenkaan menny terkkarille. Se on ihan hirveää, kun oli kaks hypäriä ja oisin vaan halunnu mennä sen luo ja sanoa että vittu mä en jaksa enää, anna mun kuolla. Mä annoin itselleni luvan mennä tällä viikolla vain kerran enää sen luo. Mutta se ei ole todellakaan huomenna. Perjantaihin yritän taistella. Sitten neljän päivän loma. Miks mun pitää olla näin heikko etten pärjää yksin? Miks mun pitää elää tätä mun paskaa elämää? Ei mun kuulu olla täällä.

Mulla on niin syyllinen olo aina kun käyn terkkarilla. Taas meen sinne. Aina vaan vien sen aikaa. Oon ihan toivoton tapaus joten turha siellä on rampata. Mun on pakko vähentää siellä käymistä. Se on vaan niin vaikeaa. Mun pitäis oikeestaan lopettaa sen luona käyminen. Jäädä ihan yksin. Niin ois parempi. Pystyn kuvitella sen elämän oikein hyvin. Se ois todellakin parempi etten kävis enää ikinä sen luona. Sen ei tarvis enää huolehtia musta. Saisin eristäytyä pikkuhiljaa ja lopulta kadota. Ei kukaan huomais kun en yhtenä päivänä tuliskaan kouluun.

En jaksa tehä yhtään mitään. Istun koneella tai makaan sängyssä. Syön suklaata kun en halua kotona syödä mitään muuta. Koulussa syön joten se riittäköön mulle. En välitä itestäni. Hissankirja odottaa koskemattomana. En jaksa kiinnostua edes huomisista välikokeista.

Huoh, pakko yrittää skarpata. Pakko soittaa kesätyöpaikkaan tällä viikolla tai menee sekin duuni ohi pian kun ne luulee ettei mua kiinnosta. Pakko skarpata lääkäriä varten. En saa olla näin huonossa kunnossa. Onneks kukaan ei näe mua nyt. Oon niin säälittävä näky. Väsynyt ja uupunut. Tekohymyä ei tuu millään kasvoille. Oikeasta puhumattakaan. Voisin itkeä ja raivota ja huutaa. Paiskoa tavaroita ja purkaa vihaa. Mutta ei. Kaikki viha kohdistuu itseen.