Ei voi enää paskempaa fiilistä olla. Miks mun pitää elää? Viime yö perus, 2tuntii unta. Koulus ruokavälkäl terkkarille. Sen jälkeen käytäville pyörimään ja ahdistumaan vaikka ois pitäny olla tunnilla. Mitä väliä. Ei kukaan huomaa vaikka oisin pois. Tunnin pyörimisen jälkeen terkkarille uudestaan. En jaksa. En jaksa. En vaan vitttu jaksa. Mun ei pitäis käydä siellä niin usein. 27 päivää koulua. Pitäis vähentää käyntejä. Mutta se on niin ihana ihminen ja ymmärtää mua ja osaa auttaa. Mutta siltikään mun ei pitäis käydä siellä niin usein. Miten ihmees mä pärjään 2,5kuukautta kesälomalla ilman sitä? Tiedän, että se miettii samaa.
Mitenköhän se super pärjää ilman mua? Se yrittää aina vaan kannustaa, että kaikki voi olla kesällä paljon paremmin. Ei ole. Vain ja ainoastaan huonommin. Sen äänestä huomaa, että se ei itekään oikein usko siihen. Mua kaduttaa kun mä aloin luottamaan siihen ja käymään sen luona juttelemassa. Voisin olla nyt kuollut ja vapaa jos en ois ikinä tavannut sitä. Mun on pakko irrottautua sen avusta. Pikkuhiljaa. Tällä viikolla annan luvan itselleni mennä kerran sen luo. Torstaina aikasintaan. Pakko pärjätä yksinkin.
Ens viikolla polille lääkäriin. Ei huvittais yhtään. Lääkkeitä vaan lisää kouraan.
Huomenna pitäis soittaa kesätyöpaikkaan ja mennä tekemään työsopimus. En pysty. Ehkä soitan vasta torstaina...
Eilen juoksemassa vaikka oon vielki sairas. Silloin kun oon sairas niin haluan mennä lenkille ja meenkin. Mutta terveenä en. Huomaa taas kuinka sairas mieli mulla on. Masennus sanoo, että mee kuumeessa lenkille. Terveenä se estää menemästä. Masennus tuhoaa koko ajan mua. En oo ennen ajatellu, että masennus ois oikeestaan no, sairaus. Vaikka mulla on ollut jo pitkään masennus niin en oo hyväksynyt itellenikään. että se on varsinainen sairaus. Nyt vasta alkaa huomaamaan, että millanen loinen päässä se onkin. Oikea helvetti. Ja se on sairaus. Kuinka paljon oma mieli voi tuhota itseä. Kuinka paljon voi vihata itseään. Ajattelen etten ansaitse mitään ja oon vaan vaivaks. Tosiasiassa masennus ei ansaitse mitään ja se on vaivaks. En minä.
Voimia, tää sun blogi on tosi hyvä ja kirjotit mielenkiintosesti (:
VastaaPoistaOlen sinua melkein 20 vuotta vanhempi ja masentumassa jälleen eli ihan samanlaisia ollaan. Depressio ei ikää katso ja kun se tulee, se on samannäköinen kaikille. "Minä" en riitä. "Minä" en kelpaa. "Minä" vihaan itseäni.
VastaaPoistaMutta periksi ei anneta, periaatteesta - ja se on ainakin minulle riittävä syy. Periksi ei anneta, vaikka unta ei tulisi, tulevaisuutta ei näkyisi eikä peilissä kohtaisi kuin sen, josta ei voi välittää paskaakaan. Koska minuahan ei yksi depressio lannista eikä toivottavasti lannista sinua eikä muitakaan samanlaisia.