Sain äikän kolmoskurssin kokeesta 9+. Vertailua leffan ja kirjan välillä. Kurssin aikana esseistä ja analyyseistä 8½ ja 9- . Huoh, toivottavasti saan kurssista ysin. Joo ihan hyviä numeroita noi on, mutta pyrin parempaan. Yleensähän lukiossa numerot tippuu yläasteeseen verrattuna, mutta äikässä mulla on noussut aika mukavasti arvosanat aikasempaan verrattuna. Pitää olla siihen tyytyväinen kun kohtalaisesta yläaste tasosta on noustu lukiossa kiitettävän portaalle. Ärsyttää vaan tää suorituskeskeinen depressioahdistus tai mikä paska tää nyt onkaan. Jos en suorita en voi elää. En pääse eteenpäin muuten kuin suorittamalla. Suoritan elämää ja koulua. Kaikki on suoritusta. Syöminen, nukkuminen ja liikkuminen varsinkin. Kavereiden tapaaminen on suoritus, arvioin ite miten pärjäsin ja kuinka mukavaa oli. Mietin syömisessä sekä ruokaa eli mitä syön ja miten suoriudun ja myös miten suoriudun sosiaalisessa ruokailussa kuten koulussa. Nukkumisessa yritän nukkua mahdollisimman hyvin ja lasken aina tunteja paljonko on aikaa nukkua vielä. Aamulla sitten arvioin aina miten hyvin tai yleensä huonosti tuli yön aikana nukuttua. Liikkumissuorituksista en viitsi edes puhua.
Ens viikolla alkaa vihdoin ja viimein uus jakso varsinaisesti. Maanantaina teen vielä itsenäisen kurssin kokeen ja pitäis yrittää siihen lukea ja tehä tehtävät loppuun, että pääsen kurssista läpi.
Viimeinen jakso alkaa ja mietin että jääkö se todellakin mun viimeiseksi sitten. Entä jos en enää eläkään syksyllä? Jotenkin outoa kun alkaa kesäloma ja jään ihan tyhjän päälle. Ei mitään, ei ketään. Mulla alkaa aika loppua kun pitää saada asiat johokin järjestykseen ennen lomaa. 32 koulupäivää aikaa selvittää asioita. Tietysti siinä on viikonloput ja muut pikkulomat, mutta en saa silloin mitään aikaseks. Hirvittää jo pelkkä ajatus. Ykkösluokan jälkeen mulla tulee olemaan todennäköisesti 28 kurssia kasassa, jos nyt jaksan vipas jaksos tehä vielä yhden kurssin itsenäisesti.
Eilen ahdisti niin helvetisti koulussa kun ei ollut tunteja. Lähin kävelemään pihalle. Menin sillalle istuskelemaan ja miettimään miten kävis jos hyppäis alas. Tuskin mitenkään kun ei se joki sen alapuolella oo kovin syvä eikä pudotustakaan oo kuin muutama metri. Oli vaan niin turhauttava olo ja ajatus alko taas suuntautua siihen perustilaan eli aika itsetuhoseen ajatusmalliin. Siinä sillalla istuskellessa näin kun juna meni parinsadan metrin päässä raiteilla. Oli niin houkutteleva ajatus mennä kävelemään raiteille. Harmi vain, että ne junat mitkä menee ohi tästä kulkee niin hidasta vauhtia. Ei musta kuitenkaan siihen oo sillä en halua jäädä junan alle. Ne on vaan näitä ajatuksia, ehkä pelkojakin että tekisin jotain. Oma sairas mieleni vaan yrittää tuhota mut.
"mahikset on vähissä täällä
puun ja kuoren välissä täällä
valo paistaa tunnelin päässä
nyt sinnittele, pysy kii elämässä"
Jukka poika - älä tyri 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti