Tarina psyykkisen sairauden hyväksymisestä

Kirjoitan vähän stooria siitä milloin ymmärsin ite että mulla on ahdistusta ja masennusta. Tai ylipäätään päässä vikaa.

Kuten varmaan moni muistaa niin mua on kiusattu koulussa. Luonnollisesti se on iso syy minkä takia sairastuin. Ala-asteen lopussa sosiaalinen ahdistus puhkesi vaikka en sitä ite ymmärtänyt. Kouluruokailu alkoi olla suoritusta ja helvettiä. Laihduin kun en pystynyt syömään. Kouluterveydenhoitajan (joka oli idiootti) normaalissa tarkastuksessa ei kyselty mitään henkistä vointia, vaan kaikki perustui fyysiseen puoleen. Mulla oli kuulemma lievästi korkea verenpaine. Luulin että ahdistus johtui siitä ja huokaisin helpotuksesta että verenpaineesta se vain johtuu. Tosin nyt meni syy ja seuraus aivan väärinpäin. Olin mittaustilanteessa hyvin jännittynyt ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Ei ihmekään kun verenpaine oli vähän korkealla. Olin kuitenkin helpottunut kun ahdistusoireet johtuivatkin fyysisestä puolesta.

Sosiaalinen ahdistus paheni yläasteella. Masennusoireitakin alkoi ilmetä. Seiskalla oli taas kouluterveydenhoitajan tarkastus. Sama tyyppi kuin ala-asteella. Sanoin että olin ehkä vähän liian väsynyt. En ymmärtänyt ite mitä sillä tarkotin. Th käsitti sen luonnollisesti tarkoittavan fyysistä väsymystä. Hemoglobiini oli tällä kertaa kuulemma vähän liian alhainen eli 132. Todellisuudessa olin väsynyt elämään ja ainaiseen kiusaamiseen. Purin pahaa oloa viiltelyyn. Mutta uskoin sokeasti terveydenhoitajan diagnoosiin ja aloin syömään rautaa. Kesälomalla urheilun rankasti, vedin rautaa ja magnesiumia ynnä muuta vitamiinia sekä viiltelin. Kaverini luulivat että mulla on anoreksia.

Kasilla sosiaalinen ahdistus oli pahimmillaan. En syönyt oikeastaan yhtään koulussa. Viiltely jatkui. Vihjailut anoreksiasta kaveripiirissä yleistyi päivittäiseksi saarnaksi. Talvella lähdin lasketteluriparille viikoksi. Meidän piti täyttää lasketteluvarusteiden takia sellainen lappu mihin piti merkitä painokin. Noh, mua hävetti kun olin niin laiha ja laitoin muutaman kilon ylimääräistä siihen lappuun. Silti sain valtavat kyttäykset leirin valvojilta perääni. Toisena leiripäivänä menimme laskettelemaan ja teimme eväät sitä varten aamulla. Laitoin pari leipää ja hedelmää sekä mehukeittoa evääksi. Jonossa takana tuleva valvoja pakotti ottamaan vielä toiset kaksi leipää evääksi. Meillä oli tarkoitus mennä kavereiden kanssa hampurilaiselle rinneravintolaan ja sen takia en ottanut kauheasti eväitä. Siltikään kavereille ei sanottu pienistä eväistä sanaakaan. Neljän tunnin laskettelun jälkeen menimme kavereiden kanssa syömään äkkiä eväät bussille. Olimme vähän ennen valvojia syömässä ja söimme eväät äkkiä että pääsisimme takaisin rinteeseen. Juuri kun astuimme bussista ulos valvojat saapuivat paikalle. Ne kysyivät että oliko jo eväät syöty. Vaikka vannottiin että syöty oli niin valvojat kysyivät bussikuskilta että söivätkö nämä eväät. Kuski katto vähän ihmeissään niitä valvojia mutta vastasi myöntävästi.

Seuraavana kahtena laskettelupäivänä otin eväitä paljon mukaan vaikka en kaikkia edes ehtinyt syödä. Loput meni sitten roskiin. En halunnut sitä samaa kyttäystä valvojilta joten laitoin suuret eväät  mukaan. Olin nukkunut neljän ekan leiripäivän aikana vain neljä tuntia, jos sitäkään, per yö. Viimeisenä laskettelupäivänä olin aivan puhki ja laskin miten sattuu. Hypin hyppyreistä liian kovalla vauhdilla ja kaaduin monta kertaa rajusti. Päivän päätteeksi olin mustelmilla ja päätä särki ja oksetti. Laskettelun jälkeen oli heti ruokailu ja en olisi halunnut kuin kahvia ja sen jälkeen nukkua. Olin kalpea ja väsynyt ja valvojat istuivat tällä kertaa mun ja kavereiden pöytään syömistä varten. Meidän pöytä sai ekana mennä hakemaan ruokaa. Pappi tuli mun perässä ja yksi valvoja oli edessä jonossa. Oli pakko ottaa keittoa ja leipää enemmän kuin riittävästi. Pakotin itseni syömään kaiken, vaikka olin ihan varma että pian oksennan. Ruokailun jälkeen makasin vain huoneessa ja yritin pitää ruuan sisällä. Kyttäys kuitenkin hieman lieveni kun söin paljon. Ripari pian onneksi loppui ja pääsin sieltä osastolta pois.
Kasilla ramppasin päivystyksessä lääkärillä lähes joka kuukausi, kun äiti pakotti menemään milloin mistäkin syystä. Kerran söin antibioottikuurin täysin turhaan. Mitään fyysistä probleemaa ei kuitenkaan löytynyt.

Kasiluokan keväällä olin entistä pahoinvoivampi. En ymmärtänyt mikä mulla oli. Kasilla oli iso lääkärintarkastus mopokorttia varten. Fyysinen puoli oli loistavassa kunnossa. Vaikka seisoin puolialasti lääkärin ja terveydenhoitajan edessä, niin ei kumpikaan huomannut saatika maininnut viiltelyjälkiä ympäri kehoa. Ainut kysymys mikä koski henkistä terveyttä oli se, että onko ollut jotain erilaisia psyykkisiä tuntemuksia. En edes ymmärtänyt kysymystä kunnolla, joten vastasin vain että ei kai.. Sain nuorison terveystodistuksen monena kappaleena. Se on voimassa viisi vuotta, joten se käy siis myös autokorttiin. Vai käykö voimassa oleva nuorison terveystodistus autokorttiin, vaikka jälkeenpäin on ilmaantunut psyykkinen sairaus?

Kasiluokan jälkeisenä kesälomana suoritin mopokortin ja jatkoin viiltelyä. Urheilin taas rankasti ja kunto oli tosi kova. Olin kuitenkin henkisesti aivan lopussa. Ysiluokan syksyllä luettiin terveystiedolla ahdistuksesta ja masennuksesta. Ahdistuin aiheesta ja aloin lukea niistä myös netistä. Ahdistuin lisää, kun huomasin kuinka oireet kuvaa mun elämää. En kuitenkaan myöntänyt itselleni ongelmaa. Eihän masennus voi olla sairaus. Vasta monen mutkan kautta myönsin itselleni ysiluokan loppukeväällä että mulla on masennus. Ahdistusta en vielä tunnistanut. Lukion psykologialla aloin ymmärtämään että masennus on sairaus joka voidaan hoitaa ja johon voi kuka tahansa sairastua. Mutta lopullinen hyväksyminen tapahtui ihanaisen terkkarin kanssa jutellessa. Silloin myönsin myös ahdistuksen ja sain vertaistukea häneltä. Sitä nyt ei tarvitse varmaan erikseen mainita, että kuka on vetänyt mut täältä pohjalta ylös ja pelastanut hengen.