Löysin vanhoja päiväkirjoja joiden lukeminen järkyttää jopa minua. Luulin että olin tuhonnut jo kaikki vuosien saatossa kirjoitetut päiväkirjat, mutta viimevuotiset tekstit ovat osittain vielä tallella. Kirjoitan tänne pääkohtia päiväkirjamerkinnöistä vuodelta 2011 ja 2012 ja sen jälkeen poltan jokaisen sivun.
28.4.2011
Kaikki on niin helvetin sekaisin. En pysty puhumaan kenellekään ja kellään ei oo aikaa kuunnella rauhassa ilman kiirettä. Miks mun kynnys on niin korkea puhumiselle? Ahdistaa että vain viis viikkoa koulua. Sen jälkeen hyppy tuntemattomaan odottaa. Voi kun oisin ymmärtänyt hakea apua jo vaikka vuoden alussa, ois ollut enemmän toivoa. Nyt kaikki toivo on kadonnut ja elämä alkaa olla ohi. En jaksa enää tätä elämää. Kukaan ei osaa auttaa sillä kaiken pitäisi olla ihan hyvin.
29.4.2011
Tänään muut luokkalaiset teki ysikampaa. En ollut mukana eikä se varmaan ketään kiinnostanut. En näe sitä päivää kun viimeinen kamman suikale revitään irti. Kaiken kruunaa se, että sain loukkaavan kirjoituksen omalle kohdalleni. Onneksi pian kaikki on ohi.
6.5.2011
Vielä pari päivää ja sitten kaikki on ohi lopullisesti. Olen onnellinen kun ei tarvitse enää herätä.
21.5.2011
Miksi en onnistu edes tappamaan itseäni? Miksi kaikki menee päin helvettiä? Antakaa mun mennä.
24.5.2011
Helvetin luokkaretki jossa mun ei pitänyt enää olla mukana. En ilmoittautunut alunperinkään koko reissuun mukaan mutta luokanvalvoja pakotti lähtemään. Junamatka yhtä helvetinmoista kiusaamista. Mun pitäis olla kuollut. Silti istuin tänään kuus tuntia junassa miettien koko ajan miten ihanaa olisi hypätä junan alle.
29.5.2011
Viimeiset hetket käsillä koulun suhteen. Ei mun kuuluis enää elää. Mitäs oon vitun epäonnistuja. Yhtä kidutusta. Toisaalta ihan hyvä että pääsee edes koulusta pois. Ei enää jatkuvaa kuittailua.
15.7.2011
Olis kiva jos sais jotakin pillereitä että vois nukkua ja saada tän ahdistuksen edes hetkeksi pois. Ja joilla voisi päästä koko elämästä pois tarpeen vaatiessa.
8.1.2012
No nyt on aika kirjoittaa tähänkin. Siitä on kulunut melkein puoli vuotta kun viimeksi tätä oon avannut. Asiat on vaan niin paljon muuttuneet mutta en pysty niistä jauhamaan sen enempää. Lukiossa menee ihan ok vaikka olosuhteiden pakosta oon liikaa yksin. Mun ryhmänohjaaja on tosi kiva ja oma ryhmä ihan siedettävä. Ei ainakaan enää hirveästi kukaan kiusaa. Oon jutellut pari kertaa kouluterkkarin kanssa ja se vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä. Aika jännä ihminen mutta tosi mielenkiintoinen. Pitää nyt vaan yrittää olla rohkea ja puhua sille edes vähäsen.
5.2.2012
En jaksa enää edes kirjoittaa. Toi lausekin oli jo työn ja tuskan takana. Nyt oon vasta hyväksynyt että mulla on oikeesti jotakin "vikaa" päässä. Oon kyl tiennyt ettei kaikki oo oikein hyvin, muytta oon aatellut että sitkun haluun niin kaikki alkaa mennä taas paremmin. Mutta kun ei se mee niin ja en oikein edes halua itselleni mitään hyvää sillä en ansaitse mitään. Ahdistaa aivan helvetin sairaasti. Aion aloittaa elämäni uudestaan mutta en tiedä mikä olisi ensimmäinen askel. Se ei saa olla liian suuri tai se jää viimeiseksi.
12.2.2012
Viikko on taas kulunut ja oon vieläkin elossa. Valitettavasti. Toivottavasti koeviikko menis edes hyvin sillä jos petyn siinä niin en jaksa enää edes koulua. Päässä menee kuin vuoristorataa ja alkaa käydä vähän raskaaksi. Uskon että selviän nää kaks viimeistä jaksoa tai oikeastaan pakotan itteni selvitymään niistä, sillä terkkari pörrää ympärillä auttamassa. Ei sen ehkä kannattais panostaa muhun sillä oon jo oikeastaan kuollut. Mutta se on aikuinen ihminen ja minkäs mä sille teen jos se haluaa huolehtia musta. En oo pakottanu.
19.2.2012
Oltiin tänään terkkarin kanssa polilla. Täytyy sanoa että se on hullu kuski, eipähän tuu tylsää. Terkkarille kauhea vastuu kun se joutuu kattelemaan mua vielä pari kuukautta ainakin. Poli työntää mut sen ongelmaksi. Mun pitäis puhua sille tyypille enemmän eikä vaan pyöritellä näitä asioita päässäni. Jotenkin tuntuu siltä että mun kohtalo tulee olemaan karu ellen pysty pian puhumaan. Olis kiva jos pystyis rakentamaan elämää pikkuhiljaa uudelleen, mutta yksin en siihen pysty sillä haluan heti voida paremmin.
22.2.2012
Lähetin terkkarille viestejä sillä halusin nähdä sen. Kauhea ahdistus kun ekan kerran kirjoitin sille viestiä. Tykkään jutella terkkarin kanssa ja oon pystynyt hieman puhumaan asioistani. Äikän kurssin ryhmätyökin sujuu paremmin kun kerroin ahdistuksesta terkkarille. Ei mulla oo mitään menetettävää vaikka uskaltaudun olemaan sille edes avoin ja rehellinen. Haluan kokeilla juttelemista jos sillä tavalla tää ahdistus laskis edes vähän. Toivottavasti terkkarikin haluaa tavata mua vielä.
23.2.2012
Tänään juttelin terkkarin kanssa ja sain puhuttua sille ihan hyvin tai kohtuullisen hyvin ongelmistani. HYVÄ MINÄ! Ei mulla oo enää mitään hätää jos pystyn samaa rataa puhumaan.
26.2.2012
Pakkoloma toisin sanoen hiihtoloma alkaa. Huoh, terkkari laittaa viestiä lomallakin mulle. Tuntuu pettymykseltä vastata etten oo tehnyt mitään ja ahdistaa. En silti aio valehdella sille. Sen ei ehkä kannattais miettiä mua lomalla. Kuitenkin itken kun en ansaitse noin hyvää kohtelua.
Tekstiä piisaa vielä hieman ja voin tehä kakkososan mahdollisesti..?
Joo
VastaaPoistaTosi tuttuja fiiliksiä taas.
VastaaPoistaAivan ihanaa kun sun elämään ilmesty pelastava enkeli terkkarin muodossa ♥
Moi. Halusin kirjoittaa sulle, kun sun tarinassa on monia yhtäläisyyksiä omaan elämääni. Oon nyt "ihan aikuinen", oma perhe yms., mutta olen kärsinyt aikuisiällä masennuksesta ja muusta... Minäkin olin nuorena todella masentunut, ahdistunut, ja usein ulkopuolinen. Lukion aikaan oli kaikista vaikeinta. Vasta lukion jälkeen tajusin hakea apua. Tässä välissä opiskelin, perustin perheen jne. Useita, useita vuosia myöhemmin psyykkinen oireilu mulla jatkui ja kumuloitui, kun sairastuin vaikeaan masennukseen. No tuossa oli lyhyesti mun tarina... :) Mut pointti oli mulla kait se, että kaltaisiasi on muitakin. Minä selvisin elämästä sinänsä hyvin, että sain kaiken haluamani (tutkinto, perhe, talo), mutta sain myös tuon masennuksen, jonka kanssa edelleen kamppaillen. On hienoa, että sinä olet hakenut ja saanut apua. Juttelen, tai siis "juttelen" täällä netissä, sun kanssa mielelläni, jos haluat :) Mulla itselläni ei silloin nuorena ollut ketään, kenen kanssa olisin voinu jutella...
VastaaPoistaHeippa! Kiva kun kirjoitit minulle tänne. :) Se on aika lohduttavaa, mutta myös surullista, että on ihmisiä jotka kamppailevat tai ovat kamppailleet samojen ongelmien kanssa. Musta se on hienoa, että monista vaikeuksista ja ongelmista huolimatta ei anneta periksi, vaan yritetään pysyä elämässä kiinni ja uskalletaan pyytää apua. Sen oon huomannut, että avun pyytäminen ja ongelmien myöntäminen on jo askel kohti parempaa.
PoistaSe on hienoa, että oot saanut elämäsi järjestykseen ja saanut asioita mitä olet halunnut. Uskon kyllä että se on vaatinut paljon työtä, eihän tutkintoa saa ilman opiskelua. :) Ootko muuten koskaan miettinyt että millaista elämäsi olisi nyt jos masennusta ei olisi kuvioissa?
Se on kiva jos haluat jutella täällä netissä, sopii todella hyvin mulle. :) Ei mulla elämässä nyt liikaa ihmisiä ole. Voit kirjoittaa tähän blogiin, mutta jos haluat niin voit laittaa sähköpostiakin osoitteeseen superinmail@gmail.com
Olen useasti miettiny, millainen nuoruus/elämä mulla olisi ollut, jos masennusta ei olis ollut. Näin jälkikäteen harmittaa todella paljon, miten monesta jäin paitsi. Mun sosiaalinen elämä oli silloin lukion aikaan ihan onnetonta. Vieläkin monesti sydämeen särkee, kun ei ole sellaisia nuoruudenystäviä, joita useimmilla on. Masennuksesta huolimatta koulumenestys oli hyvä ja pääsinkin yliopistoon opiskelemaan. Lukion jälkeen, aika pian, tapasin nykyisen mieheni, joka on kyllä saanut kärsiä vuosien mittaan masennusoireilustani melkoisesti. Pelkään myös, millaisen jäljen masennukseni on jättänyt lapsiini :( Itsessäni on nyt herännyt halu auttaa muita kaltaisiani, jotka siis nuorena ovat ahdistuneita ja masentuneita. Jos vain jonkun lohdullisen sanan voin sanoa, olen tyytyväinen. Mitä aikaisemmin ongelmiin puututaan, sitä todennäköisempää on, etteivät ne kroonistu ja vaivaa aikuisiälläkin. Näin minä ajattelen. :) Senkin olen huomannut, että netti on pullollaan ahdistuneita nuoria. Silloin, kun minä olin nuori, ei tuollaisia kanavia purkaa ahdistusta, tai siis kirjoitella nettiin ollut, tai en vain osannut sellaisia hyödyntää.. Enkä nyt niin vanha ole, miltä tuo ehkä kuulosti :)
VastaaPoistaUskon kyllä että jälkikäteen harmittaa kun jää paitsi monista nuorten jutuista. Kyllä muakin jo nyt harmittaa kun on jäänyt niin paljon väliin ja tuntuu ettei pysy enää muiden menossa mukana. Mutta ei auta kuin hyväksyä asia, menneet on menneitä ja eihän sitä tiedä vaikka tulevaisuudessa ehtisi muutama mukava nuoruusmuisto kertyä. :)
PoistaEn usko että lapsiin on jäänyt masennuksesta kauheasti jälkiä varsinkaan jos olet selittänyt tilanteen etkä salaillut ja hyssytellyt sitä. Se on sairaus siinä missä syöpäkin. Kuka tahansa voi sairastua. Ja kunhan et pura masennusta lapsiin niin ei ole mitään hätää. :)
Moi taas :)Oon lukenu sun blogin läpi nyt melkein kokonaan. Ja pari päivää on mennyt miettiessä sitä omaa lukioaikaani... Mietin myös sitä, että miten onnistuitkin lohduttamaan _minua_ noilla vastauksillasi, vaikka mun tarkoitus oli just päinvastainen :-D Eli halusin sanoa muutaman lohdullisen sanan sulle..
PoistaMun nuorimmat lapset on vielä niin pieniä, etteivät ne ole yhtään ymmärtäneet, kun olen ollut masennuksen nujertama. Isommille olen voinut sanoa, että äidillä särkee päätä tai väsyttää... Mutta hyvinä päivinä yritän sitten olla parempi äiti :)
Semmosta mietin, että millainen on sun perhetausta? En ainakaan huomannut, että olisit omasta perheestäsi kirjoittanut? Minun vanhempani erosivat heti yo-kirjoitusteni jälkeen, sitä ennen olivat asumuserossa. Tämä osaltaan vaikutti minun masennukseeni.
Nämä mun tekstit on jotenkin sekavia...toivottavasti saat niistä jotain selvää. Monia ajatuksia pyörii päässä...
terveisin "ihan aikuinen"
Kyllä sinäkin olet minua lohduttanut viesteilläsi. :) Kiva saada vähän erilaista ajateltavaa välillä.
PoistaNiin, mun perhetaustasta en ole kirjoittanut oikeastaan mitään tänne. Siitä saisikin uuden blogin aiheen lähestulkoon. :)
Mun äiti kuoli yllättäen vähän ennen joulua 2011. Syöpään siis. Ehkä vähän poikkeuksellisen raju tarina kerrottavaksi. En ole surutyötä oikeastaan pystynyt aloittamaan. En puhu tai kirjoita asiasta kun se on liian vaikeaa. Isä pääsi asiasta hyvin yli. Nyt on muutaman kuukauden meillä asunut sen uusi morsian. En asiasta hirveästi pidä joten onneksi pääsen muuttamaan pian täältä pois.
Kuulostat tosi kivalta äidiltä. :) Varmaan lapset piristävät elämää?
Olen pahoillani äitisi takia :( Vastaavaa on tapahtunut minunkin lähipiirissä...myös useampi tuttu äiti on sairastunut tosi vakavasti. Olen sitten yrittänyt olla varaäitinä tämmöisessä tilanteessa... Toivon sulle tämän suhteen jaksamista. Mikään ei korvaa omaa äitiä. Minunkin äitini on mulle tosi tärkeä.
VastaaPoistaKyllä lapset piristävät. Ovat oikein ihania ja fiksuja lapsia :) Varsinkin esikoinen on ollut usein suureksi avuksi. Joskus synkimpinä hetkinä olen joutunut antamaan hetkeksi vetovastuun hänelle, kun itse on pitänyt päästä yksin rauhoittamaan. Tai kun masennus on vienyt voimat. Itkuni olen yrittänyt itkeä katseilta poissa. Pienimmät on vielä melkoisia sylivauvoja :) Ja yritän aina ottaa heidät syliin kun syliä tarvitsevat.
Vielä tästä sun blogista..on uskomatonta, miten samanlaisia ajatuksia sulla on nyt kun mitä mulla oli nuorena. Säkin olet hyvä koulussa - onko vielä suunnitelmia, mitä teet lukion jälkeen? Mulla alkoi elämä mennä parempaan suuntaan, kun lukio loppui. Pääsin kouluun, jossa en tuntenut juuri ketään. Näin pääsin aloittamaan kuin puhtaalta pöydältä. Ehkäpä näin käy sullekin?
Lähetän sulle ison halin, ota se vastaan :) Äiti-ikävää se ei vie pois, mutta jospa toisi lohtua ja turvaa :)
PS. Tein itselleni anonyymin sähköpostiosoitteen. En ole vielä sitä opetellut käyttämään. Olisi ehkä kivempi vaihtaa ajatuksia sähköpostitse. Ehkäpä rohkenen lähettää sulle postia omalla nimelläni..? Kun sitä postia oon tottunut käyttämään :)
Ei ole mitään suunnitelmia mitä lukion jälkeen. :/ Kaikki mikä vähänkin kiinnostaa vaatii pitkää matikkaa ja fysiikkaa joissa en pärjää. Jossakin vaiheessa mietin psykologian opiskelua, mutta opo teilasi haaveet kun ensinnäkin keskiarvoni ei riitä edes pääsykokeisiin. No, onneksi on vielä hetki miettimisaikaa ennen kuin tosissaan pitää alkaa kolmannen asteen opiskeluja miettiä.
PoistaEtköhän sinä rohkene lähettää omalla sähköpostilla viestiä. :) Laitoin tuonne ylemmäs oman anonyymin osoitteen. Nappaa sieltä jos haluat kirjoitella. Mukavampihan se on sähköpostin välityksellä jutella. :)