Minäkin pärjään

Perhetyöntekijän poistuminen minun elämästäni ottaa koville. En ole kauheasti puhunut tuosta tyypistä täällä, mutta olen siis tavannut tätä henkilöä yleensä vähintään kerran viikossa vuoden ajan. Ollaan tehty kaikenlaista, on ollut vähän sellainen toiminnalla ja tekemisellä auttava henkilö. Mutta koska työntekijä on lastensuojelun puolelta, niin joutuu jäämään pois kun siirryn pian aikuispuolelle. Ei saa enää tavata. Olen itkeskellyt valtavan paljon tätä asiaa viikonlopun aikana. Mutta ei voi mitään. Joudun taas luopumaan jostakin ihmisestä ja se aiheuttaa tällaista suruaikaa ja kauheaa tuskaa.

Viikonlopun aikana huolestuin tulevaisuudesta. Syksyllä odottaa tällainen kaamea tilanne: tapaan terkkaria muutamia kertoja viikossa koulupäivän aikana, ja sitten näen terapeuttia 2-3 kertaa viikossa. Sosiaaliset kontaktit ovat aivan helvetin runsaita ja monipuolisia! Minut ajetaan nyt niin ahtaalle, että jouduin taas käyttämään voimia tämän asian eteenpäin viemiseksi. Eli jouduin taas kitisemään omasta yksinäisyydestäni ja ilmaisemaan omaa hätääni. Laitoin terkkarille kohteliaan viestin ja lisäksi kerroin tilanteesta yhdelle luotto-opettajalle, jota olen muutaman kerran nähnyt kesän aikana. Ne yrittää miettiä yhdessä jotakin ja kehitellä ihmisseuraa.

Maanantaina menin terveyskeskuksen osastolle kello seitsemältä töihin. Olihan se vähän erilainen työ ja kaikki oli uutta. Inhottavaa läträtä desifiointiaineella ja pestä käsiä jatkuvasti. Työtä paljon, liian vähän työvoimaa ja pieni palkka suhteessa vastuuseen. Pelottavaa kun siellä jyllää noro-virus ja sairaalabakteeri. Toivottavasti en sairastu. Pari päivää nyt töitä takana ja olen päässyt aika hyvin töihin mukaan. Tai oli vähän pakko sillä huomisesta eteenpäin teen yhtä osastoa kokonaan itse, kun on työvoimapulaa ja kukaan ei ole kiinnostunut tulemaan kesälomalta töihin. Pääkoppa rasittuu näissä töissä ja univelka hieman painaa.

Perjantaina autokoulun teoriakoe. Ainakin pitäisi olla, sillä minun ajokorttihakemuksessa oli jotain häikkää vaikka mulle on kuitenkin lupa myönnetty. Ilmeisesti johtuu jostain muusta viasta kuin minusta. Vähän mietityttää miten kirjallisissa käy kun olen aika väsynyt. Minä jouduin siirtämään jälleen kerran näitä viimeisiä ajotunteja töiden takia, kun on tämä työvoimapula ja ei ole aikaa ajella autolla. Mutta ei se mitään, tuntuu kivalta kun tietää että on töissä tarpeellinen ja oma työpanos on välttämätön.

Sitä vaan miettii miten helvetissä voin olla näinkin hyvässä kunnossa että pystyn tekemään tällaisia töitä. Vaikea depressio? Sosiaalinen fobia? Nuoruusiän kehitykselliset ongelmat? Psykoterapia kolmesti viikossa? Ei näitä päällepäin kukaan huomaa enkä itsekään mieti tällaisia juttuja töissä. Totta kai tämä pärjääminen kohottaa itseluottamusta ja luo tunteen että mä pärjään missä tahansa.