A skeleton that's hiding on your closet

Lauantai oli musertavan synkkä. Jotenkin kituuttelin iltaan asti ja sitten alkoi pelottaa yhä enemmän. Pelottaa että teen itselleni jotakin. Laitoin terkkarille viestejä (huoh, lauantai-iltana..) etten jaksa. Ei se vastannut muuta kuin surullisen hymiön. Joo tiedän, ylittää aika reilusti terveydenhoitajan työvelvollisuuden kun launtai-iltanakin "työ" häiritsee. Mutta kun minua pelotti ihan kauheasti. Oksetti ja vavisutti. Yritin siirtää ajatukset johonkin muualle kuin kuolemaan. Tein sitten lääkecoktailin jolla sain itseni rauhoittumaan ja nukkumaan.

Sunnuntai heräsin liian aikaisin. Puoli yhdeksältä ja olin kauhuissani kun tulee pitkä päivä. Siinä sitä sitten taas oltiin. Ypöyksin. Yritin siirtää ajatukset muualle ja oikeastaan yritin pitää ajatukset kurissa etteivät ne ala karata synkkyyteen. Aikamoista itsensä ruoskimista. Luojan kiitos on ilta ja voin pian huokaista helpotuksesta kun selvisin taas yhden päivän.

Oon varmaan ainut ihminen joka ajattelee että jes, maanantai. Okei, herääminen on inhimillistä kärsimystä mutta muuten pidän arkielämästä. On tavallaan turvassa itseltä kun on ihmisiä ympärillä ja arki rullaa. Ja minä menen siinä mukana eteenpäin. Kaikki avautuu, elämä jatkuu.

Huomenna tapaan etsivän nuorisotyöntekijän. Mietin että miksi, sillä en ole koulupudokas ja ei mulle ole mitään apua enää saatavilla. Mutta jos se on etsivä niin ehkä se löytää mulle lisää tukitoimia. Aika epätodennäköistä. Tarvitsisin lähinnä taikuria joka taikoisi minulle lisää tukitoimia ja lisää ihmisiä ympärille.

Jänskättää kun terapeutti soittaa huomenna ylilääkärille ja kysyy ja vaatii sitä että mun terapia lisääntyy kolmeen kertaan viikossa. Tuntuu vähän hölmöltä ettei terapeutti ole ennen harjoittanut näin tiivistä terapiaa vaikka hänellä onkin pitkä työkokemus.