Ootanko mä turhaan?

Mulla on nyt tällainen eristynyt mieliala. En halua olla ihmisten seurassa. Uskaltauduin menemään kauppaan ja järkytyin siitä ihmisten määrästä. Yksi päivä kaupat kiinni ja heti kauhea maailmanlopun meininki. Terkkari yritti houkutella mua sen kanssa kahville. En lähtenyt. Kyllä se yritti maanitella pitkään mutta ei se kuitenkaan alkanut väkisten pakottaa mihinkään. Lupauduin kuitenkin ehkä tulemaan keskiviikkona koululle kun siellä ei ole muita ihmisiä vielä töissä. Torstaina talo on taas täynnä porukkaa ja ilmeisesti munkin pitäisi ahtautua joukkoon mukaan.

Armahdan itseni liikunnan pakolliselta kurssilta. Pää ei vaan kestä. Tunnit on lisäksi heti aamukaheksalta ja en pääsisi edes sängystä ylös tuohon aikaan. Tai kyllä mä pääsisin mutta sillä ehdolla että päässä kiertää vielä lääkkeitä. Ei huvita.

Pää on vaan jotenkin niin puff, sekaisin. Tai on liikaa ajatuksia. Ajatukset ovat menneet laidasta laitaan. Oon miettinyt että kauanko jaksan vielä sinnitellä. Koulu menee päin helvettiä. Liialliset poissaolot hengittävät niskaan. En vain jaksa olla täyttä päivää koulussa. Onko edes mitään järkeä puurtaa jos en kuitenkaan ole hengissä vuoden kuluttua. Miksi mä oikeastaan yritän tehdä kursseja näin tiukassa aikataulussa? Oon aika varma että mun opiskelut venyy siihen 3,5vuoteen. Noloa ja häpeällistä. Ei, kyllä mä haluan kolmessa vuodessa sen helvetin hatun. Jos en kuole sitä ennen. Tai joudu osastolle. Mutta todennäköisemmin kuolen.

Wuhuu, tajusin juuri että oon selvinnyt yhden kokonaisen vuoden. Teen sellaisen pienen vuosikatsauksen. Saa vähän miettiä että oonko mennyt parempaan suuntaan vai sitten siihen toiseen.