Minä ja hän 2

Tämä on tämmöinen jatkopostaus terkkarista ja minusta. Voi tulla hieman samoja asioita. Tavallaan toinen osa, vaikka toivon ja uskon että tarina jatkuu vielä toisen osankin jälkeen. Osan yksi tarinasta löydät tästä.
Tämä on sitten ihan hirveä pitkä tarina..
---------------------------------------

Huhtikuu -12. Ajelimme terkkarin kanssa polilta takaisin. Olin saanut terkkariin jo jonkinasteista luottamusta ja uskaltauduin puhumaan kaikenlaisista asioista enemmän ja avoimemmin. Mainitsin ohuesti, että silloisessa asuinpaikassani eli niin sanotussa kodissa oli vähän paha olla, ja en jaksanut kulkea sieltä asti koulussa. Saimme sellaisen leikkimielisen ajatuksen että mitäs jos muuttaisin omaan asuntoon. Ajatus tuntui vielä kaukaa haetulta, mutta aloin pohtia sitä enemmän polireissun jälkeen. Toukuussa aloin puhua terkkarille että tahdon muuttaa pois ja omaan asuntoon. Terkkari sanoi että laitetaan asiaa eteenpäin lastensuojelussa, ja katsotaan sitten mitä mieltä polilla ollaan. Se oli piinaavaa odottelua, kun en tiennyt saanko lastensuojelusta ja polilta lupaa muuttaa omilleni vai joudunko kenties muuttamaan johonkin muuhun paikkaan.

Toukokuussa -12 kesäloma alkoi uhkaavasti lähestyä ja pelkäsin sitä kovasti. Terkkari sanoi olevansa vielä kesäkuun töissä, joten se voisi tulla katsomaan minua. Välimatkaa oli 40 kilometriä ja menomatka siihen vielä päälle. Vaikea uskoa että terkkari ajaisi tuon matkan pelkästään että näkisi minut. No, kesäloma kuitenkin tuli ja aloitin puistotyöt hyvin vaikean elämäntilanteen siivittämänä. Töissä pohdin lisää omaa asuntoa ja laitoin siitä monta kertaa terkkarille viestiä, joissa vaadin että tahdon oman asunnon. Terkkari kiirehti minun asuntoasiaa. Sain lastensuojelusta suostumuksen ja kiireellisen ilmoituksen että oma asunto hankittava.  Mutta polilta ei ollut vielä tullut vihreää valoa, sillä minun laajat psykologiset tutkimukset olivat vielä kesken. Siitä huolimatta lastensuojelu hankki minulle asunnon, vaikka en vielä vuokrasopimukseen saanut laittaa nimeä kun polia edelleen venattiin. Kesäkuussa terkkari tuli kuin tulikin käymään. Eikä vain yhden kerran vaan useammankin kerran. Kun olin pahalla tuulella, niin terkkari sanoi että haluaa tulla katsomaan minua ja ihan vain nähdä minut. Tuntui että olen ehkä jollekin hieman tärkeä, kun työajan ulkopuolellakin terkkari ajoi minun luokse vain että voi nähdä miten voin.

Sitten terkkarin loma heinäkuussa. Sain silloin polilta vihreää valoa omalle asunnolle, sillä psykologisissa tutkimuksissa ei löytynyt mitään sellaista mikä olisi vaatinyt pyöreän ja pehmustetun huoneen. Terkkari ilahtui kun huomasi että olen kohtuullisen terve päästäni. Ja vielä ihan älykäskin yksilö ainakin testien mukaan. Terkkari ajeli myös lomallansa katsomaan minua, ja jos matkustaminen ei ollut mahdollista niin se oli aina viestien ja soiton päässä minusta. Ja tietysti synttäripäivänä sain lahjan ja haleja.

Lukion kakkosluokka alkoi lähes yhtä sekavana kuin ykkönenkin. Pakkasin edellisestä asuinpaikastani kamat kasaan ja muutin omaan asuntoon. Elokuu meni siinä ihmetellessä ja en kovin montaa kertaa terkkarin vastaanotolla vieraillut, ja terkkari ehti jo soitella että mitäs kuuluu kun minua ei näy missään. Alkuinnostuksen jälkeen kauhistuin kun piti käydä koulua ja olla yksin. Syyskuun ja lokakuun tepsuttelin terkkarin luo kolmesti viikossa ja juttelin yhä aktiivisemmin kaikista asioista. En vielä kuitenkaan ilmaissut tunteitani niin suoraan vaan lähinnä olin suhteellisen kiltisti. Suunnittelimme syksyllä kaikkea mitä voisin tehdä ja mistä saisin uusia sosiaalisia kontakteja. Ja terkkari puhui edelleenkin taivaallisen ihanista suklaakakuista. Terkkari oli minulle hyvin tärkeä ja olin jo hitusen kiintynyt häneen. Mutta en tietenkään kertonut että se on minulle tärkeä. En ollut kovinkaan tottunut puhumaan tai näyttämään tunteitani, en positiivisia enkä negatiivisia.

Lokakuussa, siinä syysloman aikoihin, aloin pikku hiljaa näyttämään avoimemmin ja kenties räiskyvämmin omia tunteitani. Aluksi kaadoin kaikki pahan mielen tunteet ja turhautumisen terkkariin. Ensimmäisiä pikku riitoja alkoi ilmeentyä. Suutuin terkkarille usein ilman syytä (nykyään terapiassa tajuan miksi ja mitä hyötyä näistä vihanpurkauksista ja selittämättömistä tunteenpurkauksista on ollut), ja boikotoin muutaman päivän terkkaria ja sillä aikaa kihisin kiukusta. Sitten astelin takaisin terkkarin hoiviin ja katsoin oliko minut hylätty. Ei vieläkään terkkari hylännyt ja olin hyvin ihmeissäni. Jossakin vaiheessa laitoin viestin terkkarille jossa sanoin että sä oot ihan tyhmä ja en tykkää enää susta. Jostakin alitajunnasta ponnahti tuollainen ajatus ja minun mieli oli niin sekaisin, että heitin tuon kommentin sille kaikkein tärkeimmälle ihmiselle. Terkkari otti sen tosissaan kun ei vielä tiennyt miten tuollaiseen tulee suhtautua. Sanoi surullisena puhelimessa, että jos en halua tavata enää sitä niin mulle pitää kuitenkin hankkia joku toinen juttukaveri, sillä ei se voi jättää mua noin vain yksin. Säikähdin kun terkkari luuli etten enää halua tavata sitä. Laitoin hetken päästä viestiä, että en tarkoittanut viestiäni niin kuin se ymmärsi. Ja kerroin että tykkään siitä ja se on mulle tärkeä ja haluan jutella sen kanssa yhä edelleenkin. Ekan kerran kerroin pehmoisia tunteita ja ensimmäinen kerta kun sanon jollekin ihmisille että olet tärkeä minulle. Terkkari kertoi vastaavasti minulle että olen sille tärkeä.

Jouluun asti suutuin välillä terkkarille yhä edelleenkin, mutta terkkari ymmärsi etten tarkoita aina kaikkea niin kuin viesteissäni ja sanoissani esitän. Terkkari epäili mielessään, että sanani kumpusivat menneisyyden kokemuksista joita heijastan nykyisyyden ihmisiin ja tapahtumiin. Aloimme nähdä viidesti viikossa. Puhuin enemmän tunteistani ja kaikesta muustakin aktiivisemmin. Tutustuimme yhä edelleenkin, riitojenkin kautta oppii toista tuntemaan. En ollut tottunut sanomaan kenellekään vastaan tai muutenkaan riitelemään saatika ylipäänsä puhumaan tai näyttämään omia tuntemuksia. Mutta meidän riidat alkoivat olla rakentavia. Opimme myös puhumaan asioista suoraan, joten mitään ylimääräistä kitkaa ei ollut. Jos jokin asia vaivasi, niin se puhuttiin läpi avoimesti. Uusia kokemuksia minulle jälleen, puhumalla asiat ratkeaa. Puhuimme siitä, että terkkari ei ole terkkari minulle vaan enemmänkin aikuinen ystävä tai tukihenkilö. Minä olin sitten nuorempi kaverus tai tuettava tyttö. Vähän tilanteesta toiseen vaihteli roolitus. Lisäksi ohuita ajatuksia, että voisimme nähdä silloinkin kun en enää ole lukiossa, joten tällä stoorilla ei olisi vielä vuoden kuluttua päätepistettä.

Jouluun -12 asti tavattiin terkkarin kanssa vapaa-ajalla silloin tällöin. Jouluna tietysti halit ja lahjat. Aloimme leikitellä ajatuksella, että mitäs jos minulle löytyisi psykoterapeutti ja pääsisin terapiaan. Terkkari puhui, että tässä lähellä olisi yksi terapeutti, mutta ei tiennyt mihin terapiamuotoon se on erikoistunut. Puhuimme vain kevyesti asiasta ja mietimme terapiaa sillä tavalla leikkimielisesti. No, jälleen kerran minun ja terkkarin ajatusleikki tuotti hyvinä tuloksia. Kävimme vielä kerran polilla joulukuussa. Omalääkäri lähti vuodenvaihteessa paikasta pois ja viimeinen teko häneltä oli kirjoittaa minulle B-lausunto psykoterapiaan. Ja tammikuussa riemunkiljahduksia terkkarilta ja minulta, kun saimme upeita uutisia että pääsen psykoterapiaan ja terapeutti ehdokas löytyi läheltä. Tykästyin terapeuttiin ja psykoterapia lähti käyntiin.

Vointi alkoi mennä vuoristorataa kun terapia sekoitti nuppia ja toi ajatuksia ja tunteita pintaan. Aloin heijastaa vahvasti terkkariin omia menneisyyden kokemuksia ja tuntemuksia. Terkkari kuitenkin tajusi mistä nämä syyllistämiset ja pahan olon purkaukset juontuivat, ja osasi lukea hyvin rivien väleistä ja ei ottanut kirjaimellisesti kaikkea itseensä. Terkkari oli hylkääjä, joka aikoo hylätä niin kuin kaikki muutkin. Tuollaiset ajatukset kumpuaa sieltä menneisyydestä ja siirrän ne tämän päivän ihmisiin.

Talven ajan tapasin terkkaria edelleenkin viisi kertaa viikossa. Kaikenlaisia tunteita ja ajauksia. Paljon puhuimme myös muista asioista ja löysimme omanlaista huumoria ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kerroin silloin tällöin että terkkari on tärkeä ja pidän siitä kun se on höpsö ja kiva. Terkkarikin sanoi silloin tällöin että olen sille tärkeä ja vakuutteli ettei aio hylätä. Keväämmällä tapasimme myös vapaa-ajalla joskus, vaikka terkkarilla oli paljon omia kiireitä. Mutta tärkeille ihmisille on aina aikaa. Ehkä olin tärkeä vaikka pelkäsin että minut hylätään. Terkkari puhui yhä vahvemmin, että lukion jälkeen voimme edelleenkin olla yhteyksissä ja tavata mahdollisuuksien mukaan. Meidän välit olivat jo niin syvät ja olin hirveän kiintynyt terkkariin.

Minun vuoristoratamainen elämä jatkui. Välillä oli useamman viikon hyvä pätkä, jolloin olin iloinen ja touhukas ja täynnä elämää. Vointi oli mukavan mainio ja tunsin itseni välillä jopa onnelliseksi. Sitten seesteisen vaiheen jälkeen masennuin totaalisesti syystä tai toisesta. Kävin pohjalla ja kaadoin synkkiä ajatuksiani terkkarin niskaan. Sitten aloin taas kavuta synkkyydestä ylöspäin ja aloin voida pikku hiljaa taas paremmin. Muutaman hyvän viikon jälkeen taas aloin romahtaa. En tiedä vieläkään mistä tämmöinen johtuu, mutta tässä on niin selkeitä vaiheita jotka toistuvat kerta toisensa jälkeen. Terkkari on oppinut tunnistamaan jos minun vointi alkaa käätymään huonompaan suuntaan. Vielä ei ole kuitenkaan keksitty keinoa millä saataisiin katkaistua kaavio niin, etten pääsisi luisumaan liikaa synkkyyteen. Terkkari pysyy kuitenkin vierellä tukena sekä hyvinä että huonoina aikoina.

Terkkari järjesti minulle kaikkea. Kesätöitä, ajokorttiin rahaa, sosiaaliavustuksia, rahaa lukiokirjoihin, uusia aikuisia ihmisiä tukemaan ja ensiapupsykiatrin. Terkkari kannusti ja tuki koko lukion kakkosen. Väillä hieman käski ja pakottikin tekemään asioita. Välillä suuttuikin minulle. Terkkari piti minun puoliani ja minä uskalsin turvautua häneen. Olin välillä yhtä kiintynyt terkkariin kuin ankanpoikanen emoonsa.

Nykyään terkkari on tutustuttanut minua sen perheeseensä ja muutamaan muuhun sille tärkeään ihmiseen. Terkkari yrittää vieroittaa minua hieman niin, etten olisi niin kiinnittynyt siihen, vaan uskaltaisin olla vähän muidenkin ihmisten seurassa paremmin. Täytyyhän ankanpoikasen oppia olemaan myös muiden hoitajien kanssa jos ankkaemo ei ole saatavilla.

Tulevaisuudessa, vuoden päästä, on luvassa siis ylioppilasjuhlat (toivottavasti), jotka järjestää terkkari (toivottavasti). Tarjolla on todennäköisesti terkkarin taivaallisen ihania suklaakakkuja sekä muita jumalallisia tuotteita.

---------------------------------------------------- Vähän muuta
Lukion ykkösellä opettajat suhtauvuivat minuun hieman kylmäkiskoisesti, sillä ajateltiin että olen typerä angstinen teini joka häipyy koulusta ennen joulua. (<-Tuo siis oma ajatus miten he suhtautuivat, mutta ei se kaukana totuudesta ole). Mutta kun astuin ekan kerran kouluun, niin ei heti olisi voinut uskoa että toi on se Super. En näyttänyt ulkoisesti masentuneelta. Ensimmäinen jakso oli hieman sekavaa ja opettajat eivät tuntuneet kivoilta. Tosin ehkä meiltä ykkösiltä yritettiin kitkeä yläkoulu meininki pois. Mutta ekan koeviikon jälkeen opettajat eivät enää olleet niin varpaillaan, sillä en vaikuttanut vaaralliselta tai mitenkään epänormaalilta. Sitten mun kotitilanne tuli äärimmäisen jyristen kaikkien opettajien tietoon ja sen jälkeen minua ymmärrettiin paremmin. Silti kukaan ei olisi voinut uskoa, että jatkaisin lukiota ja kirjoittaisin kolmessa vuodessa. Ja oliko tuo Super vielä vaikeasti masentunutkin? Siinä sitä olikin ihmettelemistä opettajilla. Terkkari oli vielä sulkeutunut omaan työhuoneeseensa ja oli kuullut vain huhuja, että sellainen Super on koulussa jolle on tapahtunut kaikkea. Terkkari sanoi ajatelleensa, että kuraattori voisi parhaiten hoitaa minun asioita. Sitten kun aloin tutustua terkkariin niin opettajat pitivät Superia yhä mielenkiintoisempana. Siihen päälle vielä muuttaminen omaan asuntoon, hyvä koulumenestys, selvitytyminen kaikesta ja yhä syvenevä suhde terkkariin. Terkkarin kautta tutustuin opettajiin ja opettajat minuun. Joistakin opettajista alkoi muodostua uusia aikuisia tuki-ihmisiä.