Kaipaan ihmisiä, kaihdan ihmisiä

Olen hirveä murehtija. Mietin liikaa ensi syksyä ja kevättä. Mietin liikaa kesälomaa ja ahdistun. Menen jo liikaa elämässä edellä. Koulussa lievää painostusta kun pitää miettiä mitä vuoden päästä ja sekös minua ahdistaa. Tekisi mieli rynnätä terkkarin syliin ja sanoa etten halua lähteä täältä koskaan tai ainakaan muutamaan vuoteen pois. Eikö olekin turhaa miettiä mitä teen vuoden päästä? Hyvä sitä on miettiä mutta huono murehtia.

Minulla on tämmöisiä kriisejä itseäni ja elämääni kohtaan. Ihan normaaleja muuten, paitsi reagoin niihin turhan voimakkaasti. En ole ollut viikkoon terapiassa ja päässä myllertää asiat joista haluaisin puhua. Terapeutti antoi loman ajaksi idean että voisin kirjoitella ajatuksiani joita voi sitten loman jälkeen taas työstää sen kanssa. En vaan saa mitään järkevää naputeltua. Johtuu tosin siitä, että olen koulun takia joutunut kirjoittamaan kymmenkunta sivua kaikenalaista pohdintaa. Olen kova pohtimaan ja ajatukset ylikuumenee.

Tänään olin terkkarin kanssa ajelemassa. Masensi ja olin surkeana kun en tykännyt kun joudun olemaan koko viikonlopun yksin. Tai eihän se mitään uutta ole, mutta en halua olla näin huonolla mielellä koko aikaa yksin. Tää elämä menee silleen, että arkena mulla on mukavasti ohjelmaa ja sitten viikonloppuna ja lomina kaikki katoaa. Koita pärjätä Super, nyt olet omillasi ja yksin. Koko hiton vuosi mennnyt samaa rataa. Kaipaan ihmisten seuraa mutta samalla pelkään ja kaihdan sitä.

Mulla oli taas itsetuntokriisi ja epäilin omaa kelpaavuuttani. Epäilen yhä.

Kaikkea pitää kokeilla. Rahat meni kuin höyhen tuuleen. Eipä mainittavaa apua.