Please don't ever come back

Ryhmänohjaaja kyttää mua enemmän kuin sen tehtäviin kuuluu. Niin, ja se raportoi terkkarille mun tekemisistä. Se kertoo kenen kanssa teen paritehtäviä tunneilla ja kenen kanssa mahdollisesti juttelen sanan tai pari. Terkkarilta se kyselee mun kuulumisia ja kaikki muutkin muhun liittyvät asiat se kysyy siltä. Miten ne Superin kurssit meni? Mites Super voi? En ymmärrä minkä takia se ei voi kysyä multa suoraan asioita vaan aina terkkarin kautta. Se alkaa vähän ahdistaa, kun se tietää niin paljon musta, mutta ei ole kuitenkaan suoraan multa kuullut asioita. Se on onneksi ihan luotettava tyyppi, ei terkkari kertoisi sille jos ei luottaisi siihen.

Mua ikävystyttää tämä suoranainen tekemisen puute. Tai oikeastaan se yksinäisyys kun ei ole ketään tai mitään. On hyvin tuskainen olo, ahdistuksen esiaste. Osaan kuitenkin jo hallita ahdistusta, enää en vain alistu ja lähde mukaan siihen tunteeseen.

Ensimmäistä kertaa mä odotan hoitoneuvottelua. Nyt ei ole sitä osastopeikkoa enää takana. Se on kiva kun oon mennyt niin paljon eteenpäin ja se lääkäri on tyytyväinen työn tulokseen, vaikka eihän se ole mitään muuta tehnyt kuin kirjoitellut pillerireseptejä.

Tietyllä tapaa mua pelottaa syksy ja talvi. Se pimeys ja synkkyys ei sovi yhtään mulle ja pelkään että masennus alkaa uusiutua. Oon nyt suhteellisen hyvässä kunnossa ja en halua enää palata vuodentakaiseen. En koskaan.