Loikka suuri kuin kiinanmuuri, kilttinä vain kanssasi leikkisin, mutta mihin minä raitani jättäisin?

Minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Terkkari hyväksyy minut lähestulkoon ehdoitta eikä painosta mua mihinkään mikä ei ole mulle ominaista. Miksen voi itse hyväksyä jo sitä kuka olen? Terkkari on ihana kun se ei painosta tai pakota sosiaalisuuteen, se kannustaa ja antaa vinkkejä ja ehdotuksia. Se ei syytä minua omasta yksinäisyydestäni. Minä olen sellainen orjapiiskuri itselleni, jos epäonnistun niin moitin itseäni siitä vaikka voisin ottaa opikseni ja jatkaa eteenpäin.

Mun tukihenkilö ei sitten yhtään sovi kemialtaan mun kanssa yhteen. Ihmekös se kun lastensuojelun palveluksessa toimii. Se ei sitten yhtään tunne mua tai luota minuun. Ja kaikista ärsyttävintä on se että se pitää mua lapsen ja varhaisteinin sekoituksena. Sillä on jotain kummia ennakkoluuloja mua kohtaan. Niin, käytän lääkkeitä ja olen masentunut. Tai olen ollut. En ymmärrä mikä ongelma siinä sille oikein on. Se kysyy multa erikoisia kysymyksiä. Miten olet oppinut peseytymään, siis käymään suihkussa? Millaisia ihmisiä sä päästät tänne sun asuntoosi sisälle? Millaiset kotiintuloajat sulla on? Miltä noi lääkkeet tuntuu? 

Onneksi terkkari tuntee mut niin hyvin ja ymmärtää asiat jo puolesta sanasta.