Sivut

torstai 31. tammikuuta 2013

And I scream for you, hurry I'm fallin'

En saa taaskaan nukuttua ja lääkekaappi alkoi taas kutsua mutta jostain syystä en saanut rauhoitettua itseäni kun olin niin kiihtynyt. Puolilta öin aloin kirjoittamaan terkkarille sähköpostia ja tiivistettynä sen sanoma oli, että olen pieni lapsi, auta minua, en jaksa kovin montaa kertaa enää anella apua. Terkkarin vastaus sai minut hieman masentuneeksi. Minä olen aina huolehtinut, sinä olet aina niin ehdoton, en minä ikinä ole ajatellut niin vaan se on sinun ajatuksiasi. No, en jaksanut kuitenkaan vastata sille mitään vaan menin seuraavana päivänä käymään sen luona. Oli se kuitenkin ottanut vakavasti minun kirjoitukset. Vihdoinkin. Mun ongelmat siirrettiin uudenlaiseen työryhmään jossa käsitellään juuri minunlaisiani nuoria. Polilla sekin homma toimii mutta hieman nopeammalla hoitotakuulla. Tai no, aika helvetin nopealla kun huomenna tapaan jonkinasteisen lääkärin. En mene lääkäriin vaan jonkinasteinen lääkäri jalkautuu itse koululle. En päässyt käsitykseen että mikä se oikein on.

Edellinen pätkä kirjoitettu siis eilen. Aamulla heräsin terkkarin soittoon että nouse nyt kouluun kun tohtori tuleekin aikaisemmin kuin sovittiin. Ei kauheasti ehtinyt ajatella kun puolijuoksua kävelin räntäsateessa terkkarin luo ja saavuin kuin uitettu koira sinne. Siellä sitä sitten oltiin. Uusi lääkäri ja me. Paljoa en puhunut lääkärin aikana vaan aina kun se kysyi jotakin niin katsoin terkkaria kysyvästi. Aivan niin kuin se olisi ollut joku tulkki. Se tuijotti mua takaisin ja kannustavasti nyökkäili että kerro vaan itse. Jos en kertonut muuta kuin emmä tiiä niin terkkari sitten tulkkasi. Olin kauhean lukossa kun se lääkäri oli siellä. Aluksi se alkoi näyttää mulle ruokaympyröitä (koska olen laiha ja se sulki ensin syömishäiriön pois). Sitten se puhui mulle muumeista (ne on niin vitun filosofisia). Sen jälkeen puhuttiin kuolemasta ja sain tehtäväksi kirjoittaa tarinan viikonlopun aikana, joka sitten "julkaistaan" pienessä piirissä eli tukiverkostossa tutkittavaksi. Outoa kirjoittaa tuolla tavalla mutta terkkari rohkaisi ja pyysi kuvittelemaan että kirjoitan vain sille. Se kyllä osaa tulkata ja kääntää Superin kielen ymmärrettäväksi myös muille. 

Lääkärin seura ahdisti, mutta selvisi kuitenkin sellainen asia että oon sosiaalisesti fobioitunut. Ei lääkkeet sitä parantaneetkaan vaan lievittivät oireita. Mutta kuitenkin asia alkoi valaistua myös terkkarille. Ja kun lääkäri lähti niin meillä oli tosi pitkä juttutuokio ja terkkari napsi paljon tietoa ja jotenkin vihdoinkin sain sen ymmärtämään. Kerrankin mä puhuin ja se kuunteli. Tosi mahtavaa kun sain vihdoinkin tyypin tajuamaan ja ymmärsin samalla myös itsekin että mitä olen koko ajan yrittänyt sanoa. Lopuksi terkkari sanoi mulle: "Katsos ystäväiseni, olisitko kuvitellut vuosi sitten että istuisit nyt tässä ja puhuisit mulle noin spontaanisti?" Se oli sen mielestä niin ihanaa (vaikka ei tietenkään noin saisi ajatella) nähdä oikein elävästi miten silminnähden vapauduin ja rentoudun kun vieras ihminen lähti pois ja jäimme kahdestaan. "Sähän huokaisit aivan helpotuksesta".



tiistai 29. tammikuuta 2013

Maybe if my heart stops beating it won't hurt this much

Löin terapeutille faktat pöytään kuten se asian ilmaisi. Hälyyttävä ongelma on se että oon aivan liian yksin, aivan liian vähän määrällisesti ihmisiä ympärillä, ilman minkäännäköistä tukiverkostoa, syrjäytyminen alkaa pian olla ajankohtaista ja kaiken huipuksi olen räikeän selvässä itsemurhavaarassa. Sitä suretti että olen vielä lapsi ja pohdin itsemurhaa, ja ei sen takia että olisin vaikeasti mielisairas, vaan sen takia kun mut on HYLÄTTY ja jätetty yksin. Ei mun ikäisen kuuluisi unelmoida kuolemasta ja miettiä itsemurhaa. Mulla pitäisi olla haaveita joihin pyrkiä ja unelmia joita miettiä. Terapeutin mielestä täytyy konkreettisesti alkaa toimia ulkoisten puitteiden parantamiseksi. Tää ei todellakaan voi jatkua tällä tavalla vaan on pakko jotakin kehitellä, pakko saada lisää ihmisiä mun elämään. Nyt mennään aivan liian riskirajoilla. Tää elämä ei voi mennä enää tälleen, että oon ekaksi viikon yksin ja ainut kiinnekohta olisi terkkarin tapaaminen maanantaina, ja sitten terkkari ei olisikaan paikalla vaan joutuisin taas olemaan viikon yksin. Ei, ei, ei ja ei. Terapeutti mietti, että on se vähän vastuutonta hälyyttävää, että tällä tavalla jätetään oman onnensa nojaan ja täähän ruokkii kaiken lisäksi mun negatiivisia ajatuksia. Ei, ei, ei ja ei. Mähän ilmaisen niin selvästi omaa pahaa oloani ja omaa hengenvaaraani mutta siltikin suljetaan vaan silmät. Tää homma ei toimi näin vaikka niinhän sitä terkkari voisi toivoa. Mutta nythän leikitään lapsen hengellä.

Kerrankin joku ajattelee että olen vielä pieni. Niinhän minä olenkin vaikka väkisten revittiin aikuisten maailmaan. Olen vielä aivan liian pieni selviämään ilman minkäänlaista tukiverkostoa. Mä olen terapeutin mielestä järkyttävän surullinen esimerkki siitä kuinka kaltoin voidaan nuorta, siis lasta, kohdella vaikka lapsi ilmaisee jatkuvasti omaa pahaa oloaan ja kertoo mikä on ongelma. Lapsi joka ei pienenä puhunut ongelmistaan kärsi silloin, nyt nuori joka puhuu ongelmistaan ja pyytää apua kärsii yhä enemmän kun kukaan ei vastaa avunpyyntöihin. Missä meni oikein vikaan? Puhumalla asiat selviää ja ongelmat voi pienetä, mutta vaikka kuinka puhuu niin ei se auta jos kukaan ei kuuntele ja ei ota vakavasti.




sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vain kauniita lauseita jotka kiertää kehää

Se mun kitiseminen vain jatkui ja kirjoitin yhtenä iltana terkkarille pitkän viestin, jonka sille sitten lähetin työsähköpostiin, koska halusin että se lukee sen vasta seuraavana päivänä. Se oli sitä samaa asiaa mitä olen jankannut sille koko viikon. Omaa pahaa oloani.  Mutta mitäpä se siitä. "Kerro terapeutille, kerro terapeutille". Musta tuntuu niin hylätyltä. Nyt se heittää mut pois. Terapia ja lääkkeet. Kyllä mä pärjään sitten vissiin niillä. Mitäpä mä edes koulussa kävisin.

Edellinen pätkä oli kirjoitettu keskiviikon tienoilla. Seuraavat pari päivää olivat yhtä riitaa terkkarin kanssa. Se oli sellaista jatkuvaa jankkaamista ja tappelua. Jossakin vaiheessa puhuttiin että pitäisi saada lääkäraika että voidaan kontrolloida tilannetta. Olin tosi vihainen. Olo ei meinannut millään lauhtua. Perjantaina välit kiristyivät entisestään. Iltapäivällä menin terapiaan miettimään että mikä tässä on se pääjuttu. Sain paljon erilaisia ahaa-elämyksiä ja innostuin kun YMMÄRSIN itseäni. Laitoin terkkarille viestejä omista ajatuksistani ja olin hyvällä tuulella. Kuitenkin terkkari ymmärsi viestit muutaman tunnin takaisen Superin olotilan perusteella, ja kysyi että oliko tääkin ilkeilyä. Mulla viilsi sisällä ihan hirveästi kun se luuli että ilkeilin. Laitoin kuitenkin selkeämmin viestiä takaisin ja tilanne alkoi lauhtua. Seuraavana päivänä tuli viestiä, että sillä on hyvä mieli kun asiat saatiin selvitettyä. Kuin myös.

Oon päässyt eroon unilääkkeistä. On sellainen tosi hieno tunne kun tajuaa että hallitsee ite lääkkeiden käytön. Pahamaineiset bentsot jotka eivät ole oikeasti pahoja jos tietää kuka on herra. Tosi inhottavaa että määrätään unettomuuten ketipinoria jolla on aivan helvetisti haittavaikutuksia mutta ei mitään apua. Anteeksi vain, mutta jos käytän puolikkaan imovanen että saan nukuttua ---> seuraavana päivänä täysin skarppina verrattuna siihen, että vedän 200mg ketiapiinia ja oon seuraavan päivän aivan pelistä pois.
         Semmoinen ajatus on että saisin pahimpiin päivä tuskiin diapameja (hyi kun tuolla nimellä on paha kaiku!!). Terapia on välillä raskasta, varsinkin näin aluksi kun ei ole mitään luottamusta vielä syntynyt. On niin vaikea puhua kun on aivan lukossa ja ensimmäisen vartin oon aina niin kiihtynyt ahdistuksesta että en saa sanottua oikein mitään.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Jaa a

Taas viikonloppu ja loputon yksinäisyys ja omien ajatusten vyöry murentavat mielialaa. Ensinnäkään en jaksa nousta sängystä ylös sillä ei oo mitään syytä nousta. Koko elämä vaan turhauttaa. No, selvisin sunnuntai iltaan ja sitten murenin ja viestittelin terkkarille. Tuntuu niin helvetin säälittävältä kun häiritsen taas. Ja turhia viestejä omasta tympeästä olosta. Kitisen sille taas omasta yksinäisyydestäni. Mutta tää olo menee silleen jännästi alaspäin. Launtaina yritin vielä kehitellä kaikkea pientä tekemistä mutta sitten aloin taas lamaantua. Tai masentua tai mitä ikinä onkaan. Tippua pohjalle.

Maanantai alkoi sitten samasta mihin edellinen päivä loppui. Kouluun ei huvittanut ja jäin taas sänkyyn. Terkkarille taas kerroin tympeästi olostani. Se soitti jossakin vaiheessa.
T: Oot nyt sitten vähän pahalla tuulella mutta ei se mitään. Voit jäädä kotiin jos haluat ja sitten huomenna uudella fiiliksellä kouluun.
Super: No, en varmastikaan jää kotiin.
T: No sittenhän voit tulla tänään jo kouluun ja voidaan turista lisää täällä.
S: En varmastikaan tule kouluun! En tykkää kun tää elämä on AINA samanlaista.
T: Ethän sä pieni tyttö ( Hih,hih :D) voi tietää että sun nykyinen tympeä olo olisi aina samanlainen. Ei toi mieliala tarkoita koko loppuelämää. 
S: En usko. Kuitenkin on AINA tällaista. Eilen oli ja tänäänkin on. Huomennakin on kuitenkin.
T: Et sä huomisesta voi vielä tietää.
S: No kylläpäs tiedän! Kuitenkin on samanlaista turhuutta huomennakin.
T: Sä oot nyt päättänyt tuon asian niin vaikka olenkin asiasta eri mieltä. Usko vaan niin ei oo aina tällaista.
S: En usko!
T: Sä oot nyt niin suloisen pessimistinen. Ei väitellä tästä enää lisää kun oot kerran päättänyt että asia on niin. Katsotaan sit huomenna että pitikö sun kristallipallo paikkaansa ja on AIVAN samanlainen fiilis kuin tänään. 

Terkkari on kyllä jännä kun se osaa laittaa mun tunteille sanoja. Se on oppinut erittelemään ja laittamaan nimiä näille mun fiiliksille ja huomannut että mitä tehdään kun on nyt tuollainen olotila. Pian voisi oikeastaan tehdä sellaiset käyttöohjeet. Superin käyttöohjeet.
Sisällysluettelo: Pessimistinen asenne koulua ja elämää kohtaan s.118.
Esiintyvyys: Ilmenee muutamia kertoja kuukaudessa ja tyypillisesti alkaa viikonlopun tai muun vastaavan loman aikana ja kehittyy huippuunsa parissa päivässä. Syy on vielä tuntematon mutta on havaittu että loma ja loputon yksinäisyys ovat laukaisevia tekijöitä.
Oireet: Alkuoireita ovat tympääntynyt ja kaikki-on-perseestä olotila. Oireet pahenevat aikaansaamattomuuteen ja ajatuksiin että AINA tulee olemaan yhtä kökkö fiilis. Yksi helposti havaittava tunnusmerkki on puhumisessa ilmenevän en usko-fraasin toistuminen. Oireiksi on myös huomioitu riitelyherkkyys ja halukkuus riitelemiseen ja väittelemiseen, tosin näitä oireita ei ole vielä pystytty virallisesti diagnosoimaan.
Hoito: Oireet yleensä poistuvat parissa päivässä itsestään joten parin päivän hermoloma koulusta riittää yleensä hoidoksi. Superia on tärkeä informoida siitä että poissaolot koulusta ovat hyväksyttyjä. Tärkeää on ettei hoitaja lähde mukaan Superin pessimistiseen ajatusmaailmaan. Täytyy myös välttää jankkaamista ja väittelyyn mukaan lähtemistä sillä se on merkityksetöntä. Hoidoksi riittää usein omien hermojen kestäminen kun Super kitisee pessimistisenä. Jos oireet eivät poistu parissa päivässä on syytä tutkia tilannetta tarkemmin ja muistaa tehdä erotusdiagnoosi jos oireet pahenevat ja muuttuvat epätoivoisemmiksi. Katso lisäksi tuntomerkit Superin itsetuhoisista ajatuksista jos oireet alkavat pahentua.


perjantai 18. tammikuuta 2013

Puhun siitä miten minä nousen vielä tänään

Terkkari soitti terapeutille ja hankki mulle tapaamisajan. Enhän mä nyt ite olisi uskaltanut soittaa. Terkkari kertoi puhelimessa mun tarinaa vähän alustavasti eli toisin sanoen se puhui niin paljon tekstiä niin lyhyeen aikaan ettei terapeutti ehtinyt saada oleellisia asioita kiinni. Terapeutti kysyi vain että tuleeko terkkari mukaan terapiaan. Mua alkoi huvittaa pelkkä ajatuskin ja tuli mieleen kaikkia hassuja mielikuvia.

No, tänään menin ekan kerran tapaamaan täysin tuntematonta terapeuttia. Ja yksin. Mua jännitti aivan sairaasti kun yhtäkkiä istun aivaan vieraassa ympäristössä täysin vieraan ihmisen seurassa joka pyysi yksinkertaisesti kertomaan itsenäisesti miksi olen täällä ja kuka olen. En oikein osannut kertoa kun en tiennyt että kuinka kaukaa olisi pitänyt alkaa. Sovittiin että tehdään perustietolomake ja se kyselee multa aivan perusasioita. Yllätyin vähän kun terapeutti sanoi että nämä ovat vasta arviointikäyntejä ja vielä ei ole päätetty että aloitetaanko varsinainen psykoterapia.

Oon hypännyt terkkarin luona joka päivä tällä viikolla ja se on käynyt kerran munkin luona. Meillä on ollut paljon rakentavia keskusteluja taas pitkästä aikaa. Asiat vaan jotenkin rullaa eteenpäin. Oon lähetellyt työhakemuksia ja taiteillut koulun kanssa niin että sekin on nyt hallinnassa. Jotenkin on vaan ollut koko viikon hyvä fiilis. Oon aika tyytyväinen tällä hetkellä. 


torstai 10. tammikuuta 2013

And all the pain I put you through

Killahdin terkkarille ihan pienistä asioista ja sanoin että mun olisi parempi vaan kuolla. En ymmärtänyt että sain tyypin huolesta sekaisin noista mun sanoista. Tuon tempauksen jälkeen yritin rauhoittaa itseäni ulkona ja kasata päätä. Ja mulla ei ollut puhelinta menossa mukana. Terkkari oli yritellyt soittaa miljoona kertaa mutta minä vaan seikkailin ulkona autuaan tietämättömänä että joku olisi noin huolissaan musta. Sitten kun vihdoin tulin takaisin puhelimen ääreen niin soitin tyypille takaisin. Kauheaa huolesta sekaisin olevaa puhetta ja se oli kuulemma käynyt mun oven takana ja oli monta tuntia ollut kauhusta sekaisin ja sitä nyt vähän suututti mun käytös ja kiihdytti. Olin hämmentynyt. En ymmärtänyt että sillä alkoi hälytyskellot soida mun puheiden takia. Mä vaan sanoin mitä ajattelin mutta en ajatellut mitä sanoin. En mä tiedä mitä mun olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Itketti ja pyysin anteeksi. Tilanne rauhoittui vaikka ei olla vielä juteltu kunnolla tämän riepotuksen jälkeen. Taisin kuitenkin koetella rajoja aikalailla vaikka ei ollut tarkoitus huolestuttaa.

Nyt alan vähän hahmottaa elämää. Tai siis tuntuu oudolta sanoa, että oon pian kaheksantoista ja pian saa aloittaa autokoulun. Tuntuu oudolta ajatella että pitää etsiä taas kesätöitä. Outoa olla pian wanha myös koulussa. Outoa ajatella että syksyllä olen abiturentti ja vuoden päästä kirjoitukset alkavat jo kuumottaa. Tää on hyvin outoa että elämä menee silleen eteenpäin, vaikka pään sisällä onkin kaaosta ja ajatukset pyörii paikoillaan. Mutta silti. Pieni valonpilke ja uteliaisuus tulevaisuutta kohtaan on kasvanut. Entä jos siellä onkin paljon hyvää luvassa? Tuntuu jotenkin hyvältä haaveilla ja leikitellä erilaisilla ajatuksilla. Katsella autoja ja haaveilla siitä että olisi tuollainen. Ja miettiä kevyesti jatko-opiskeluja tai jotain työpaikkoja joissa voisi ahertaa välivuotena jos opiskelupaikkaa ei irtoa. Pientä haaveilua ja sitten palataan takaisin nykyhetkeen. Paljon täytyy vielä tehdä ja paljon täytyy vielä jaksaa. Mutta ehkä sinnittely ja jaksaminen vielä palkitsee.



Tämä video nostattaa mulla karvat pystyyn ja aiheuttaa vilunväreitä. Therapy buddy - everthing is going to be all right. Toi ääni..



sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Terapiaan

Rohkaistuin ja laitoin opettajalle viestiä omista kouluvaikeuksistani ja peloistani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin. Sain yllättävän hyvää palautetta vaikka pelkäsin että saan tyyliin ota-itseäsi-niskasta-kiinni kommenttia. Psyykkiset syyt ovat kuulemma aivan yhtä päteviä syitä kuin fyysiset viatkin. Niissä on vain se ongelma että niitä voi olla toisen vaikea nähdä ja sen takia on hyvä että kertoo ihan rehellisesti. Tottahan se on, että jos on murtunut käsi niin sen näkee kaikki eikä sitä oikein voi eikä tarvitse peitellä. Mutta jos päässä on jotakin häikkää (esim. sairastaa masennusta) niin se ei useinkaan näy päällepäin ja sitä pystyy salaamaan. Mutta se on silti elämää rajoittava ongelma ja ei se syyllistämällä ja pakottamalla parane.

Ja nyt se asia jota en olisi uskonut sanovani vielä pitkään aikaan. Mulla on psykoterapeutti ja pääsen aloittamaan psykodynaamisen psykoterapian aivan pian. Wouu! Ja mun ei tarvi maksaa yhtään mitään. Ainut ongelma on se, että vielä ei tiedä kuinka mulla natsaa kemiat yhteen terapeutin kanssa. Mutta silti uskallan jo vähän taputtaa tassuja yhteen silkasta ilosta.

Yritän lopettaa unilääkkeiden käytön. Ei niistä oikeasti mitään apua enää fyysisesti ole. Niihin vaan jää aivan helvetin äkkiä riippuivaiseksi ja vaatii kyllä suurta itsekuria että pääsee niistä eroon. Noi lääkkeet toimii kuin unelma kun niitä malttaisi käyttää vain silloin tällöin. Mä haluan kyllä että mulla on kaapissa tuollaisia lääkkeitä turvana, vähän niin kuin buranaa. Mutta tämä jatkuva käyttö tulee kyllä loppumaan. En oikeastaan suosittelisi bentsodiatsepiini pohjaisia lääkkeitä vaikka ne onkin ihanan toimivia, mutta ne on silti samaan aikaan äärimmäisen petollisia nappeja.



tiistai 1. tammikuuta 2013

Ootanko mä turhaan?

Mulla on nyt tällainen eristynyt mieliala. En halua olla ihmisten seurassa. Uskaltauduin menemään kauppaan ja järkytyin siitä ihmisten määrästä. Yksi päivä kaupat kiinni ja heti kauhea maailmanlopun meininki. Terkkari yritti houkutella mua sen kanssa kahville. En lähtenyt. Kyllä se yritti maanitella pitkään mutta ei se kuitenkaan alkanut väkisten pakottaa mihinkään. Lupauduin kuitenkin ehkä tulemaan keskiviikkona koululle kun siellä ei ole muita ihmisiä vielä töissä. Torstaina talo on taas täynnä porukkaa ja ilmeisesti munkin pitäisi ahtautua joukkoon mukaan.

Armahdan itseni liikunnan pakolliselta kurssilta. Pää ei vaan kestä. Tunnit on lisäksi heti aamukaheksalta ja en pääsisi edes sängystä ylös tuohon aikaan. Tai kyllä mä pääsisin mutta sillä ehdolla että päässä kiertää vielä lääkkeitä. Ei huvita.

Pää on vaan jotenkin niin puff, sekaisin. Tai on liikaa ajatuksia. Ajatukset ovat menneet laidasta laitaan. Oon miettinyt että kauanko jaksan vielä sinnitellä. Koulu menee päin helvettiä. Liialliset poissaolot hengittävät niskaan. En vain jaksa olla täyttä päivää koulussa. Onko edes mitään järkeä puurtaa jos en kuitenkaan ole hengissä vuoden kuluttua. Miksi mä oikeastaan yritän tehdä kursseja näin tiukassa aikataulussa? Oon aika varma että mun opiskelut venyy siihen 3,5vuoteen. Noloa ja häpeällistä. Ei, kyllä mä haluan kolmessa vuodessa sen helvetin hatun. Jos en kuole sitä ennen. Tai joudu osastolle. Mutta todennäköisemmin kuolen.

Wuhuu, tajusin juuri että oon selvinnyt yhden kokonaisen vuoden. Teen sellaisen pienen vuosikatsauksen. Saa vähän miettiä että oonko mennyt parempaan suuntaan vai sitten siihen toiseen.