Please don't ever come back

Ryhmänohjaaja kyttää mua enemmän kuin sen tehtäviin kuuluu. Niin, ja se raportoi terkkarille mun tekemisistä. Se kertoo kenen kanssa teen paritehtäviä tunneilla ja kenen kanssa mahdollisesti juttelen sanan tai pari. Terkkarilta se kyselee mun kuulumisia ja kaikki muutkin muhun liittyvät asiat se kysyy siltä. Miten ne Superin kurssit meni? Mites Super voi? En ymmärrä minkä takia se ei voi kysyä multa suoraan asioita vaan aina terkkarin kautta. Se alkaa vähän ahdistaa, kun se tietää niin paljon musta, mutta ei ole kuitenkaan suoraan multa kuullut asioita. Se on onneksi ihan luotettava tyyppi, ei terkkari kertoisi sille jos ei luottaisi siihen.

Mua ikävystyttää tämä suoranainen tekemisen puute. Tai oikeastaan se yksinäisyys kun ei ole ketään tai mitään. On hyvin tuskainen olo, ahdistuksen esiaste. Osaan kuitenkin jo hallita ahdistusta, enää en vain alistu ja lähde mukaan siihen tunteeseen.

Ensimmäistä kertaa mä odotan hoitoneuvottelua. Nyt ei ole sitä osastopeikkoa enää takana. Se on kiva kun oon mennyt niin paljon eteenpäin ja se lääkäri on tyytyväinen työn tulokseen, vaikka eihän se ole mitään muuta tehnyt kuin kirjoitellut pillerireseptejä.

Tietyllä tapaa mua pelottaa syksy ja talvi. Se pimeys ja synkkyys ei sovi yhtään mulle ja pelkään että masennus alkaa uusiutua. Oon nyt suhteellisen hyvässä kunnossa ja en halua enää palata vuodentakaiseen. En koskaan.

 

These questions in my mind are so much bigger than life

Se on hyvin epäilyttävää että kaikki on ihan hyvin. Kaikki on tasapaksua ja menee silleen ihan jees. Kaikki on helvetin ihan ok. Mutta mitä se oikeastaan edes kertoo? Ei mee hyvin eikä huonosti mutta miten? Tyhjää ja tylsää. Tää on se tila mistä on yhtä pitkä matka ylöspäin tai vaihtoehtoisesti alaspäin. Tää on se tunne kun ei ole mitään puhuttavaa terkkarin kanssa.

Nukun huonosti aina vaan ja yhä edelleen. Muutin lukujärjestystä niin, että saan nukkua kahtena päivänä aamuyhdeksään. Oon tehnyt kaikkeni sen eteen, että saisin nukuttua riittävästi, mutta siltikin nukahdan vasta aamuyöllä ja olen kuolemanväsynyt aamulla ja siitä eteenpäin päivällä. Oon kokeillut kaikenlaisia markettien höpöhöpö pillereitä joiden pitäisi auttaa unentuloa, mutta jotenkin tuntuu että ne vaan piristää. En oikeastaan edes saisi ilmeisesti syödä niitä noiden mun oikeiden lääkkeiden takia. Mulla on kyllä keinot aika loppu. Ehkä sitä melatoniinia voisi kokeilla jos polillääkäri sellaisen reseptin viikon päästä kirjoittaisi.

Kouluun meneminen ja siellä pysyminen on työlästä. Haluaisin vaan nukkua aamutunnit ohi. Ja jos olen koulussa niin pohdin välituntisin yksikseni että menenkö seuraavalle tunnille vai lähdenkö pois. Toistaiseksi oon kiitettävän hyvin onnistunut olemaan tunneilla, mutta jotenkin se ote voi hellitä hyvinkin nopeasti.

Säikähdin tänään aivan sairaasti kun ryhmänohjaaja tuli selän takaa yhtäkkiä ja ja tervehti erikoisen rauhoittavalla äänensävyllä. Se istui siihen viereen rauhassa ja eka ajatus mikä tuli että terkkarille on sattunut jotain. No ei ollut onneksi, itsenäisestä kurssista se vain kysyi. En ymmärrä minkä takia se ajatus pulpahti mieleen ensimmäisenä. Taisin katsoa sitä tyyppiä ihan halvaantuneena kauhusta kunnes sen kysymys sai mut hymyilemään helpotuksesta. 

I can't follow dreams forever just to see them fall apart

Tein aivan extempore päätöksen tämän jakson suhteen. Teen terveystiedon itsenäisenä kun en pysty tunneilla olemaan. Liian sosiaalista minulle. Terkkari kuitenkin oli mielissään sillä tein ihan oikean ratkaisun. Ja toisena päätöksenä tein sen että vaihdan matikan ryhmää. Vaihdan pienempään ryhmään jota pitää ihana opettaja. Nyt matikka on pitkästä aikaa siedettävää. Mun oli pakko tehdä äkkinäisiä muutoksia sillä en olisi jaksanut tätä jaksoa muuten. Nyt tämä jakso on aivan mahdollista selvitä. Olen iloinen kun sain elämän järjestykseen  hetkeksi, terkkarilla aihetta olla taas ylpeä.

Äidinkieli tuntuu olevan se isoin kynnys joka pitää ylittää tässä jaksossa. Se on ällösosiaalinen ja oikeastaan se kurssi jutellaan läpi. Ja sitten koko luokalle pidettävä puhe. Terkkari sanoi että ei mun sitä tarvitse pitää. Mutta miten helvetissä muka luistan siitä? Kai sen nyt muut huomaa kun en pidä sitä puhetta.

Yritän kahlata kuitenkin tätä jaksoa päivä kerrallaan. Tunti tunnilta eteenpäin.

Loikka suuri kuin kiinanmuuri, kilttinä vain kanssasi leikkisin, mutta mihin minä raitani jättäisin?

Minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Terkkari hyväksyy minut lähestulkoon ehdoitta eikä painosta mua mihinkään mikä ei ole mulle ominaista. Miksen voi itse hyväksyä jo sitä kuka olen? Terkkari on ihana kun se ei painosta tai pakota sosiaalisuuteen, se kannustaa ja antaa vinkkejä ja ehdotuksia. Se ei syytä minua omasta yksinäisyydestäni. Minä olen sellainen orjapiiskuri itselleni, jos epäonnistun niin moitin itseäni siitä vaikka voisin ottaa opikseni ja jatkaa eteenpäin.

Mun tukihenkilö ei sitten yhtään sovi kemialtaan mun kanssa yhteen. Ihmekös se kun lastensuojelun palveluksessa toimii. Se ei sitten yhtään tunne mua tai luota minuun. Ja kaikista ärsyttävintä on se että se pitää mua lapsen ja varhaisteinin sekoituksena. Sillä on jotain kummia ennakkoluuloja mua kohtaan. Niin, käytän lääkkeitä ja olen masentunut. Tai olen ollut. En ymmärrä mikä ongelma siinä sille oikein on. Se kysyy multa erikoisia kysymyksiä. Miten olet oppinut peseytymään, siis käymään suihkussa? Millaisia ihmisiä sä päästät tänne sun asuntoosi sisälle? Millaiset kotiintuloajat sulla on? Miltä noi lääkkeet tuntuu? 

Onneksi terkkari tuntee mut niin hyvin ja ymmärtää asiat jo puolesta sanasta.

And that's who I am

Tällainen sitten minullakin..